Agilitytreenit ja kepeille hinkuva koira

Eilen puuhattiin agilitytreenien parissa. Ohjelmassa oli sylkkäri ja kepit. Kolmoselle siis sylkkäri. Aluksi palkkasin heti kolmosen jälkeen heittämällä lelua, ja sillä sylkkäriin tulikin vähäsen enemmän vauhtia ja ennenkaikkea varmuutta. Siinä sitten hetki vaihdettiin ajatuksia ohjauksesta kun Hulda lähti omatoimisesti kepeille. Seisoin melko kaukana kepeistä ja katsoin, että sinne se vaan meni, oikeasta välistä sisäänkin vielä. Kepit tosiaan on vähän eri näköiset kuin kotona, ja kun kukaan ei sanonut mitään eikä kannustanut, niin suoritus oli hidas (epävarma), mutta loppuun asti se pisteli ihan oikein, vaikka mä seisoin jossain tuolla kakkosesteen takana. Palkkasin sen kuitenkin hienosta oma-aloitteisuudesta, ja sen jälkeenhän se olisi ollut menossa kepeille ihan koko ajan. :D Jatkettiin harjoitusta ilman sylkkäriä kolmosesteeltä kepeille asti. Ei olla paljoa tehty keppejä niin, että niihin olisi yhdistetty muita esteitä.

Toisella kierroksella lähetin Huldan putkeen ja harjoittelin seuraavalle esteelle saksalaista käännöstä molemmilta puolilta. Ei olla sitä Tuhkavuorten agilitypäivän jälkeen tehtykään, mutta kyllä se saatiin vielä onnistumaan. Hulda olisi jokaisen putkeenlähetyksen sijaan ollut menossa vain kepeille, ja se vähän pahoitti mielensä kun ei saanut sinne mennä, tai jos sinne karkasikin, kerroin etten ollut tyytyväinen. (Varsinkin kun se teki tohotuksissaan alun välillä väärin...). Niimpä meillä vähän vauhti kärsi ja vaihdoin saksalaisen harjoittelun pelkkään takaakiertoon.

Loppuun otin sitten vielä pari kertaa niitä keppejä yhden esteen kautta, kun Huldalla niille oli hinkua. Kokeilin jopa takaaleikkausta esteen ja keppien väliin, eikä Hulda ollut siitä moksiskaan. En olisi joskus keppien alkutaipaleen tuskailuissa arvannut, että vielä tulee se päivä, kun koira valitsee kepit putken sijaan. Tai että kepit on se este, johon treenit lopetetaan, jotta koiralle jää vauhdikas ja hyvä mieli. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää!