keskiviikko 31. elokuuta 2016

Jäljellä osa II

Tänään sain aikaiseksi tehdä kummallekin koiralle pienen verijäljen tuohon tontin viereiseen ryteikköön. Löysin sieltä pari plänttiä jossa oli sopivaa puolukkamätästä jäljen tekemiseen. Armakselle noin 20m ja Huldalle taisi tulla inasen pidempi ja kaareva (koska ryteikkö ei sittenkään antanut myöden mennä riittävän pitkään suoraan.).

Pyykkipojat jälkimerkeiksi oli hommattuna, joten niihin vaan värikoodatut narut kiinni. Alku ja loppu ovat keltaiset, suoraan mennessä oranssit, ja jos joskus päästään kunnon mutkia treenaamaan, niin kännöksiin kelta-oranssit. Naudan veri oli hankittu muutamaa päivää aiemmin kaupan pakastealtaasta. Sen verran rikoin sääntöjä, etten alkanut lutraamaan minkään ämpärin ja verisen pesusienen kanssa, vaan kaadoin laimennetun veren puolenlitran vesipulloon jossa on "sporttikorkki". Siis sellainen josta se nuppi nostetaan ylös ja sitten sieltä tulee tavaraa kun puristaa pulloa. Ihan hyvää tippavanaa sai sillätavalla.



Annoin jäljen vanhentua tunnin verran ja lähdin ensin Armaksen kanssa kokeilemaan. Armas on muutamia kertoja tehnyt tonnikalasukkahousujälkeä, joten tämä oli sille eka kerta ikinä verijäljellä. Häntä alhaalla hyvin hyvin tarkasti nuuskien aloitettiin jälki. Selvästi oli hurjan jännää puuhaa ja Armas liikkui varovasti ja matalana, mutta niin oli kiinnostavaa, että hienosti lähti jälkeä kuitenkin seuraamaan. Pariin otteeseen keskittyminen herpaantui - tai alkoi ilmeisesti jännittää - ja Armas selvästi tuumaili jotta mahtaako tää olla kuitenkaan hyvä juttu. Tiedä mikä murhamies vielä löytyy.

kannustamalla päästiin kuitenkin aina eteenpäin. Jäljen päähän jauhelihalle saavuttaessa ei meinannut eväs alkuun kiinnostaa Armasta ollenkaan. Se jäljen nuuskuttelu oli niin paljon mielenkiintoisempaa. Söi se sitten lopulta, ja heilutti häntääkin kun sitä kehuin. Kerran piti vielä kesken palkan syömisen haistella sitä jälkeä.

Armas jäljellä.
Jännää on!
Hulda oli verijäljellä, ja itseasiassa millään jäljellä ikinä, elämänsä toista kertaa. Aluksi se nuuskutti mun ja Armaksen jättämät jäljet pihan laitaa pitkin metsän reunaan. Verijäljellä Hulda oli edelleen jotenkin ihailtavan tarkka työskennellessään. Se etenee hitaasti (joskin en tiedä mitä vauhtia verijäljellä "kuuluu" edetä) ja todella tarkasti. Kun sitä alkaa jännittämään se nostaa päänsä ja astuu jäljeltä sivuun ihan kuin vetääkseen henkeä ja kerätäkseen rohkeuttaan. Kun sitä kannustaa jatkamaan, se jatkaa samalla täsmällisyydellä siitä mihin jäi.

Jäljen eka puolisko meni taas ok, ja loppupuoliskolla tuli pari näitä taukoja. Pari metriä ennen maalia sen näköpiiriin tuli mättäällä nököttävä jauheliha, ja sille se sitten karjui hiukset pystyssä. Mokoma keko! Rohkaisin Huldaa, että menee katsomaan. Ja menihän se. Syömiseen ei sitten enää rohkaisua tarvittukaan! Jäljeltä poistui hyvin itseensä tyytyväisen oloinen porokoiraneiti häntä pystyssä.

Hulda

tiistai 30. elokuuta 2016

Jäljellä

Blogi, kuin myös koirat, on eläneet suhteellisen hiljaiseloa, sillä emännällä on tälläkeralla taas terveys ottanut takapakkia. Hulda on päässyt sentään lenkkeilemään miehen kanssa ja Armas ei vielä kovin pitkiä kävelyitä kestäkään. Itsesiassa Armas oli eilen saanut hihnanpäässä hirmuiset hepulit kun peura pinkaisi nokan edestä tien yli. Sen hepulin seurauksena se nyt aamusta ontuu taas enemmän ja joutunee lepäilemään ainakin tämän päivän.
Aamukävelyllä

Huldalta on jäänyt yhdet tokotreenit välistä, eikä kotonakaan ole pystytty treenaamaan kuin kerran. Pari päivää sitten oltiin kaverilla kylässä, ja kaveri oli sitten lähimetsikköön tehnyt Huldallekin pienen verijäljen. Ikinä en ole Huldan kanssa minkäänlaista jälkeä tehnyt, mutta hienosti se hoksasi jutun juonen. Nuuskutti hyvin tarkkaan ja hartaasti ja tajusi lähteä seuraamaan jälkeä. Oliskohan tää meidän ensijälki ollut jotakin 20 metrin luokkaa, ja puolivälin tienoilla Hulda yhtäkkiä havahtui siihen ajatukseen, että "Mitä jos täällä onkin oikeasti ruumis!". Niin, no jostainhan se veri on sinne metsään tullut. Ei koiraparka tiennyt, että purkista. Pienellä kannustuksella Hulda kuitenkin jatkoi jäljen tarkasti loppuun asti, ja sieltä päästä löytyi sitten kanafilettä. Ei ruumiita. :)

Tämän siitä saa, kun koirilla ei ole ollut
riittävästi aktiviteettia. :D
Narulelutehtaan apulaiset.
Armakselle yhtenä päivänä tein pihaan tonnikalasukkahousujäljen, mutta vaikka miten yritän pujotella pitkin pihaa saadakseni jäljestä mahdollisimman pitkän, niin se on Armakselle aina liian helppo. Parissa minuutissa se on nuuskutellut pihan siksakit läpi ja löytänyt loppupalkan. Nyt on kotiinkin purkillinen verta ostettuna, niin pitää kokeilla siitä seuraavaksi tehdä jälki Armaksellekin. Jos se olisi sitten vähän tonnikalaa jännittävämpi ja sitäkautta myös vähän väsyttävämpi. Tai jos ainakin muutama aivosolu saataisi nyrjäytettyä.

Yhtenä päivänä sain sentään itseni raahattua tuohon viereiselle pellolle seisoskelemaan kameran kanssa. Ja oli mulla toki Huldakin mukana. Siitä syntyi mm. tällaista jälkeä:




Sänkkärien ihanuus!

maanantai 22. elokuuta 2016

Ruovesi RN 21.8.2016

Hulda teki mahtavan ensiesiintymisen virallisissa näyttelyluokissa ja ikää tuli vasta muutama päivä sitten vaadittavat 9 kk täyteen! Ajattelin ensin, että ompa tuomari tiukalla tuulella kun urokset (4 kpl) saivat arvosteluikseen T - EH, ei edes yhtään eriä - SA:sta puhumattakaan. Narttujen arvostelut alkoivat Huldan luokalla. Toinen junnunarttu sai EH:n. Sitten oli meidän pikku-missin vuoro:

JUN ERI1, SA, PN-3, VARASERT

Paras narttu kehässä hävittiin keskeneräisyydellä valmiimmille aikuisille koirille. Tai ei me mun mielestä kyllä mitään hävitty. Voitettiin tuommoinen hieno rivi kirjainyhdistelmiä. :D Hirveästi mitään vikaa tuomari ei Huldasta löytänyt, mutta perusteli PN-3:n juuri sillä, kun Hulda on vielä kesken kehityksen. Niinhän nuo teiniprinsessat tuppaavat tuossa iässä vielä olemaan. Kovasti olin mielissäni Huldan esiintymisestä. Se seisoi paikallaan sievästi, antoi tuomarin kopeloida ja katsoa hampaat ilman hievahtamatta minnekään, ja esitti vielä kaupan päälle parastaan juoksussa: Rentoa ja matkaavoittavaa ravia.

Arvostelu kuului Reino Korpelalta näin:

"Musta vaalein merkein. Sopivan kokoinen. Hyvät mittasuhteet. Oikean muotoinen kevytlinjainen pää. Hyvä kaula ja runko. Sopiva raajaluusto ja kulmaukset. Hyvä hännän asento. Karvapeite voisi olla karkeampaa. Liikkuu tasapainoisesti. Rauhallinen esiintyminen."


Hulda 9 kk

torstai 18. elokuuta 2016

Vaikeuksien kautta voittoon

Jotenkin tuntuu, että kotipihassa treenit ei ikinä meinaa sujua. Kyllä Hulda kotonakin tekee, ja todistetusi oppiikin asioita, mutta fiilis on helposti jotenkin innoton. Tänään siis vähän treenailtiin pariinkin otteeseen. Noutokapula on edelleen pihalla aika yök, vaikka sisällä sen kanssa on edistysaskelia otettukin. Jos pidän kapulaa Huldan korkeudella ja peruutan karkuun, niin siinä kapulan tavoittelu ja siihen tarttuminen on parantunut. Jos olen kyykyssä ja pidän kapulaa paikallaan, niin siinäkin Hulda herkemmin tarttuu siihen, mutta ei oikein pidä kapulasta kiinni sen pidempään. Jos tarjoan kapulan Huldalle liikkeessä niin se saattaa sitä hetken pitää, mutta edelleenkään heitetty kapula ei kiinnosta tippaakaan.

"F*ck this!"
"No okei..."
Seuraamisen opettelu on tosi herkässä vaiheessa. Jos sählään tippaakaan - ja minähän sählään, paljon - niin ei meinaa onnistua millään. Kun kaikki palikat osuvat kohdalleen päästään jo melkein kolme askelta hyvässä paikassa nami jonkin verran irti kuonosta. Kuulostaa ehkä vähältä, mutta olen lähtenyt hakemaan alusta asti oikeaa ja riittävän tiivistä paikkaa.

Luoksetulot olivat viimekertaa hitaampia. Sitä samaa draivia ei löytynyt kuin viime kerralla treenikentällä, mutta päätin hyödyntää rauhallisuuden paikalla istumiseen ja paikkamakuuseen, jotka onnistuivat tosi hyvin ja tarkkaavaisesti. Kummassakin pääsin onnistuneesti noin 15 askeleen päähän joka on meillä toistaiseksi pisin matka. Aikaa ei toki sitten ollutkaan muutamaa sekuntia enempää kummassakaan, mutta päästiin päättämään paikallaoloharjoitus onnistuneesti.

Tarkkana kuin porkkana!
"Kai tästä saa sitä nakkia?"
*slurps*
Maahanmenot onnistuivat paremmin sivulla, kuin edessä tai muussa etuviisto-missälie-paikassa (kutsun Huldan edellisestä maahanmenosta luokseni ja kun se tulee lähelle pyydän uuden maahanmenon). Toisinsanoen istumisesta maahan on helpompi kuin liikkeestä/seisaaltaan maahanmeno. Myös maasta istumaan nousut olivat opettelun määrään nähden kelvollisia, mutta enemmän täpäkkyyttä niihin kaipaan kyllä.

Päivän toisten pienten treenien kautta löydettiin kuitenkin sitten lopulta hyvä fiilis ja onnistumisia mm. seuraamisen ja maahanmenojen osalta, joten positiivinen olo jäi ainakin tälle ohjaajalle tämän päivän harjoituksista,


Seuraa!
Armaksen kuulumisia sen verran, että virtaa löytyy. Paljon. Ontumista jonkin verran vielä kyllä on, mutta kävelylenkit eivät ole sitä pahentaneet. Eilen ja tänään on menty kuitenkin yksi noin kilometrin mittainen lenkki ja toinen vähän lyhyempi (+ pissatukset tietty päälle). Yhdellä kipulääkkeellä päivässä on edelleen pärjätty. Sukkahousut ja tonnikalapurkit on ostettuna. Huomenna lähdetään mummolaan yökylään, mutta viimeistään alkuviikosta pitänee Armakselle aivojumpaksi parit tonnikala-sukkahousujäljet pihaan vetää.


tiistai 16. elokuuta 2016

Onnistuneet treenit!

Tänään suunnattiin taas Huldan kanssa tokoilemaan. Alkuun otin maahanmenoa. Ihan melkein hävettää että mulla on kohta 9 kk koiruus, joka ei osaa edes käskystä mennä maahan. Tai ei oikeastaan. Miten se osaisi, kun en ole sitä opettanut. Huldalla on kuitenkin muita taitoja, kuten metsälenkkeillä sujuvasti vaikka porukassa kulkee mukana vuohi. :D Käsimerkillä siis onnistuu maahanmeno, ja sitä on nyt vain häivytettävä pikkuhiljaa pois. Pientä edistystä on jo tapahtunut.

Seuraavaksi otettiin ruutua. Kaveri laitteli valmiiksi nameja alustalle ja pari kertaa otettiin niinkin, ettei nami ollut valmiina ruudussa, vaan kaveri oli ruudun lähellä sitten nakkaamassa palkan Huldalle ruutuun. Vaihdeltiin matkaa, ja hyvin se joka etäisyydeltä ruutuun lähti pinkomaan. 
Mun ja Huldan lenkkikaverit:
Naapurin emäntä, puudeli ja vuohi

Seuraavaksi otettiin pitkällä matkalla luoksetuloa. Taas oli kaveri auttamassa ja pitämässä pannasta kiinni, niin ei tarvinnut keskittyä paikallaan pysymiseen. Käskystä sitten Hulda luokse. Lähti hyvin joka käskyllä. Kehuin heti kun lähti tulemaan, mutten tällä kertaa juossut poispäin. Vauhti oli hyvä! Otin loppuun namilla avustetun sivulletulon. Kertaalleen Hulda lähti käskyllä pinkomaan ruutua kohden (oli huldaan nähden etuviistossa, kuitenkin reilusti luoksetulolinjasta sivussa) ja kurvasi sitten sieltä luokse. Palkkasin silti. Kuitenkin vähäeleisemmin kuin täydellisistä suorituksista. En pidä oma-aloitteisuutta pahana asiana. Ainakaan vielä. Katsotaan sitten kun se varastelee alvariinsa ruutuun. Loppuun otin viimeiseksi yhden karkuunjuoksemis-vauhtiluoksetulon ja sieltä sitten tultiin yhdessä autolle tehden rally-tokon pyörähdys-liikettä.

Huldalla (ja mulla) oli kaikkiaan koko treenien ajan tosi hyvä fiilis ja tekemisen meininki!

Noutokapulan kanssa ollaan puuhasteltu kotona ja edistystäkin on tapahtunut. Huldalla on aamuisin ruuan jälkeen mielissään-olemis-kohtaus jolloin se kanniskelee lelujaan. Olen tähän tilanteeseen tarjonnut sille kapulaa (sekä normikapulaa että ohjatun noudon) ja se kantaa niitä hyvin mielellään. Tänään päästiin jopa kahteen huippuhienoon onnistumiseen.
Ensiksi, aamulla se istui mun edessä kapula suussa. Olin kyykyssä Huldan edessä ja rapsutin sitä lavasta (jos ei rapsuttanut, Hulda lähti kävelemään ympäri keittiötä kuten tekee lelujen kanssakin). Antoi kapulan käskyllä pois, mutta ilahduttavasti halusi sen heti takaisin ja tavoitteli sitä.

Toiseksi huomasin päivällä sillä olevan toisen mielissään olemisen, joten kiirehdin keittiöön hakemaan kapulaa. Hulda kulki mun perässä lelu suussa, ja heti kun se näki kapulan mun kädessä niin lelu tippui ja Hulda halusi kapulan itselleen. Ihan mahtavaa!


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Armaksen osteopaatti ja Huldan (ohjaajan) tokopulmia

Armas

Armaksen ensimmäinen osteopaattireissu leikkauksen jälkeen on tehty. Kaiperla oli olettanut että Armas olisi huonommassakin jamassa koska jalka on leikattu, mutta hoidon myötä saatiin positiivisia ja kannustavia uutisia. Kaiperla ei näe syytä miksei Armas kuntoutuisi. Aikaa siihen tulee kulumaan, aivan kuten Talviokin sanoi. Liikkeeseen saattaa pieni epäpuhtaus jäädä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa ettäkö Armaksen tarvitsisi silti olla kipukoira. Kolme viikkoa leikkauksesta on vielä niin lyhyt aika, ettei ennusteista voi sanoa mitään. Vielä ainakin toiset kolme viikkoa pitää ottaa hyvin rauhallisesti. Kävelyitä voi varovasti alkaa pikkuhiljaa pidentämään.

Ulkona pitäisi käydä vähintään kuusi kertaa päivässä, mutta niin on tehty jo tähänkin asti. Pari pidempää (siis toipumisen mittakaavassa pidempää) kävelyä ja loput sitten pienempiä pissatuksia pihassa. Pääasia on liikkua pitkin päivää vähän, jotta verenkierto on leikkausalueella tehokasta. Viiden viikon päästä käydään hoidattamassa Armas seuraavan kerran.

Armas makkaranpaistovahtina
Hulda

Torstaina käytiin ystävän kanssa vähän paistelemassa makkaraa ja ihmeteltiin samalla vähän tokojuttuja. Saatiin erittäin hyviä vinkkejä! Noutokapulapuuhien tärkeimmät neuvot oli, että mun pitää enemmän antaa koiran itse oivaltaa, eikä hetipaikalla olla auttamassa sitä jos se hetken miettii. Noutoa ja kapulan pitoa lähdettäisi rakentamaan kahdesta osasta: Kapulan pitoharjoitukset ja Hulda tuomassa kapulaa mua kohti. 

Pitoharjoituksissa en saa kokoajan heilutella kapulaa ja yrittää hetsata, vaan antaa Huldan miettiä, sillä se osaa kyllä jo tarttua kapulaan. Siitä heti palkka. Häsellys pois (pääasiassa siis mun häsellys). Siitä pikkuhiljaa sitten pidentämään aikaa.

Kapulan tuomisessa kapulaa voi heittää tai joku treenikaveri voi sillä Huldaa hieman hetsata ja sitten kutsun Huldaa tai lähden hieman karkuun. Kun se kapula suussa yhtään lähtee mua kohti, niin siitä vapautus jolloin kapulan saa tiputtaa ja tietty sitten palkka. Kummassakin harjoituksessa nami on hyvä heittää maasta poimittavaksi, jolloin on (varsinkin pitoharjoituksissa) vähemmän se tilanne, että namit tulee suoraan multa ja on vähänniinkuin vaihtoehtoina nakki tai kapula. Kumpikohan mahtaa ahneella porokoiralla voittaa.... :D

Seuraamisessa korjattiin lähinnä vain palkkauksen paikkaa ja aikaa. Ongelmahan oli, että kun nakki erkanee Huldasta, niin Hulda erkanee oikeasta seuraamispaikasta. Palkkasin sen liian eteen ja myöskin nostin makupalan kädessä rinnan päälle, jolloin Hulda edisti ja poikitti ja erkani nähdäkseen palkan. Kun makupalaa nostaa Huldan nokasta suoraan ylöspäin omaa kylkeään pitkin hivuttaen, niin sen ei tarvitse muuttaa omaa paikkaansa nähdäkseen missä palkka menee. Lisäksi palkka tuli aivan liian myöhään ja Hulda ehti tekemään väärin. Kun palkkaa reilusti aikaistettiin, pääsin palkkaamaan sen oikeasta seuraamispaikasta - ja ihan ilman seinän vierustan apuja.

Hulda ja Hero
(C) Taina Laakso
(C) Taina Laakso
(C) Taina Laakso

maanantai 8. elokuuta 2016

(Melkein) 3 viikkoa leikkauksesta

...ja melkein viikko kontrollista.

Armas on voinut sillä tavalla hyvin, kuin mitä tässä vaiheessa nyt kuuluu voidakin. Ollaan käyty päivittäin pari kertaa sellainen pieni n. 500 metrin kävely ja pihassa sitten pissatukset siihen lisäksi. Tänään Armas on ollut jo suurimman osan päivästä sisällä vapaana, joskin nyt iltaa kohden vähän myös toipumisaitauksessaan ettei meno ylly vielä Huldan kanssa liian hurjaksi. Viimeyönä jo uskaltauduttiin kulkemaan portaissa yläkertaan (ei kertaakaan naksumista jalasta!), joskin meidän jenkkisängystä otettiin alarungot kokonaan pois ja nukuttiin pelkän paksun patjan päällä. Armas kun on tottunut sängyssäkin osan yötä nukkumaan, niin milläs sitä yöllä vahtii ettei se sinne tule. Tai ennemminkin, ettei se hyppää sieltä ominpäin alas ja satuta jalkaansa.



Ravissa se edelleen jonkinverran ontuu, mutta menohaluja silti olisi. Se mun päähän ei mahdukaan, että miten mä eläinlääkärin ohjeen mukaan "lakkaan kyttäämästä sitä ja unohdat koko jalan, ja aloitatte viikon kuluttua kävelyt metsässä". Ole siinä nyt kyttäämättä ja ihmettelemättä mikä on liikaa liikuntaa ja mikä ei? Ja sattuuko sitä vai eikö satu? Kipulääkettä oli ohje antaa tarvittaessa, ja käytännössä on nyt menty yhdellä kipulääkkeellä (Tramal 50mg) päivässä. Tänäänkin meni suunnilleen ilta kuuteen asti ihan hyvin, mutta sitten alkoi Armas näyttämään siltä että kipulääke on tarpeen. Olo siitä onneksi nopeasti sitten helpottuikin Tramalilla.



sunnuntai 7. elokuuta 2016

Porokoiramaisia tokopulmia

"Katsopas Hulda, tässä on tämmöinen noutokapula!"
"Jooooo!!!! ...Eikuhei hetkinen hei. Ei!"
"Miten niin ei?"

"No miten mä syön nakkia jos mulla on kapula suussa?"

"No sä saat nakkia sitten, kun olet vähän pitänyt kapulaa."
"Niinmutku mulla on nälkä. Mä haluan nakkia nyt!"
"Ottaisit nyt vähän kapulan. Tää on kiva, kato vaikka miten se on ihana!"
"Mutta jos olis niin, että olis mahdollisuus saada nakkia, niin sittenhän kuitenkin olis suu varattu ja täynnä kapulaa eikä vois mitenkään syödä nakkia, enkä mä ole varma haluanko mä ottaa semmoista riskiä!"

Että semmoiset noutokapulatreenit meillä oli ekalla kerralla. :D Huldalle ei siis ole ongelma ottaa tavaroita suuhun, kun normaalistikin se mielellään kanniskelee kaikkea. Ja se on innokas leikkimäänkin kotona sillain muuten vaan. Mutta ei treeneissä - ei edes maailmankaukkeuden ihanimmalla narupallolla, josta se normaalisti menee ihan pähkinöiksi. Syy löytyy tuosta yltä Huldan viimeisimmästä argumentista.


Pakkonouto ei ole vaihtoehto herkästi mielensäpahoittavalle porokoiralle, ellei ole kertakaikkiaan ihan, no, nimensä mukaan pakko. Tai ei Hulda mitenkään erityisen paljon pahoita mieltään, semmoisen ihan porokoiralle vakion määrän kuitenkin. Ja mä olen ihan varma, että kyllä se onnistuu vapaaehtoisestikin, kunhan saan Huldan ensin luottamaan siihen, että nakkia kyllä saa, kunhan vähän tekee temppuja.

Ensimmäisellä kerralla päästiin kuitenkin pitkän nakkien odottelun jälkeen tilanteeseen jossa se nostaa kapulan maasta, mutta sillä oli niin kiire vapauttamaan suu nakeille, että siitä tuli ennemminkin kapulan heittelyä kuin nostelua.

Tänään harjoiteltiin sitten noutokapulahommia ilman treenivaatteita ( =nakinhajuisia taskuja) ja ilman niitä nakkeja. Aluksi Hulda odotti missä nakit on. Muisti kai edellipäivästä että nakit jotenkin liittyivät noutokapulaan. Lopulta joitakin kapulan pitelyitä saatiin aikaan, mutta sitten alkoi hirrrveä kimitys ja haukkuminen. En ole aivan varma miksi. Ehkä Hulda turhautui kun se ei mielestään saanut palkkaa, kun palkkasin sitä vain silityksin ja kehuin. Edes se maailman ihanin narupallo ei kelvannut palkaksi, koska nakkia pitää porokoiran saada! Kapulan kanssa heiluminen kuitenkin oli tavallaan kivaa, joten kapula saatiin useasti vapaaehtoisesti suuhun, mutta kiljuminen vain yltyi. Ei hyvä. Opetustapa on toooosi väärä, jos porokoira oppii siinä samalla huutamaan niin että kaikkien korvat vuotaa verta. Tai ehkä Hulda ei vaan kuitenkaan tajunnut mitä siltä haluttiin, ja se huuti sen takia.

Ensikerralla siis otamme nakit taskuun, jotta meillä on hyvä palkka, ja sitten vain odotamme, että Hulda ymmärtää, että nakkia ei vaan saa, vaan ensin pitää tehdä jotakin sille kapulalle. Samaa tehtiin tavallaan tänään aluksi, koska se aikansa odotti niitä nakkeja, mutta siirtyi sitten kapulaan kun mitään ei tapahtunut.

Minua ei pakoteta mihinkään! Minä olen prinsessa!
Monesti kuulee, miten koira nyt vaan pitää opettaa leikkimään, kun se on niin näppärä palkkaamismuoto. Yhden porokoiran (Ruu) opetin leikkimään, mutta se varsinaisen tokoliikkeen päälle leikki koska pyysin, ja odotti sitten sen jälkeen namipalkkaa, koska olihan hän mun mieliksi vielä leikkinytkin siihen varsinaisen tehtävän päälle. Toisenkin porokoiran (Oiva) opetin lelupalkalle, mutta se palkkautuikin siitä ihan aidosti.

Mä en jaksa nähdä vaivaa sen leikkimisen opettamiseksi, jos se ruokapalkka menee aivan kaiken edelle ja sen voimalla kiivetään vaikka perse edellä puuhun jos vain osattaisi. Tai sitten mun taidot ei riitä ylläkuvattua "ohjaajan mieliksi" leikkimistä kummempaa opettamaan, jonka jälkeen koira edelleen odottaa sitä palkkaansa.

"Se on aina koira, joka valitsee palkkionsa."

Mä olen noudattanut tätä ohjenuoraa. En minäkään tekisi töitä, jos pomo maksaisi palkan oravannahkoina ja olettaisi mun olevan kovin mielissään ja motivoituvan entistä enemmän työntekoon vain siksi, että on sattunut päättämään mun puolesta sen olevan hyvä palkka. Rahaahan sitä työstään haluaa! Hulda on tehnyt äärimmäisen selkeän valinnan, että namit on se palkka, jonka eteen se viitsii nähdä vaivaa. Kyllä se leikkiikin, mutta se on vain semmoinen sirkushuvi ja pään nollaus sen varsinaisen treenaamisen ohessa. Pentukurssilla käytin sitä tietynlaisena taukona, sillä muuten etupulpetin pikkunappula olisi väsyttänyt itsensä heti alkuunsa kaikella 5-kuisen tarmolla tuijottaen mua kolme varttia putkeen. Ei se silloinkaan palkkautunut lelulla, mutta sain sen työmoodin hetkeksi katkaistua (hassua että semmosieenkin on ikinä ollut tarvetta) jotta se jaksoi vielä lopputunnistakin tehdä hommia.

Tupatarkastus uudessa koiratarhassa
Ollaan me vähän muitakin hommia ihmetelty kuin noutokapulaa. Vähän on tehty istuallaan odottamista, ruutua ja seuraamista. Viimeisimmän kanssa junnasin vähän paikallaan tietämättä miten mun kuuluisi edetä. Huldan suraamispaikka oli hyvä, kunhan nami oli nokan edessä. Jos edes puoleksi sekunniksi käytin namia ylempänä, Huldan paikka herpaantui. Ihan kuin se ei nakin perässä tallustellessaan olisi yhtään tajunnut keskittyä siihen mitä se oikeastaan tekee. Mistä se loppuviimein saa sen palkan, vaikka olin naksutusta käyttänyt oikean paikan merkitsemiseen.

Kaveri sitten tuumasi että meneppä seinän (tai meidän tapauksessa aidan) viereen, jotta Hulda ei pääse erkanemaan minusta vaikka nakki erkanee Huldasta. Hetki meni saada Hulda hoksaamaan, että se voi olla aidan ja mun välissä, enkä mä liiskaa sitä aitaan, eli siitä ei tarvitse luiskahtaa pois. Kun aita oli Huldalle ok, kokeilin nostaa namin pois yhdeksi askeleeksi. Sitten kahdeksi. Ja jumantsuikka se näytti innokkaalta. Se seurasi. Ja sen paikka oli aivan täydellinen! Palkka oli ruhtinaallinen. Paljon nakkia!

Unissaankin herahtaa vesi kielelle, kun muistelee päivän treenejä!

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Armaksen leikkauskontrolli

Tänään oli paljon jännitetty päivä, eli Armaksen leikkauskontrolli. Kyynärnivelen irtopalojen poistoleikkaus tehtiin tasan kaksi viikkoa sitten. Käynnissä Armas liikkuu hyvin, mutta ravissa ontuu selvästi. Armaksen kohdalla se on tässä vaiheessa ihan hyväksyttävää. Normikoira juoksisi tässä vaiheessa jo tukka putkella tällaisen leikkauksen jälkeen, mutta Armaksen ensimmäisen epäonnisen huonosti menneen leikkauksen jälkeen väärin luutunut kyynärluu tekee toipumisesta haastavampaa. Sekä tietenkin se, että Armas on joutunut potemaan jalkaansa jo pitkän tovin ainakin tavalla tai toisella.

Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta saatii hyviä uutisia. Talvion mielestä Armaksella on vielä hyvät mahdollisuudet toipua. On myös keskusteltu siitä, mitä toipuminen tässä tapauksessa tarkoittaa. Se tarkoittaa mulle sitä, että koira voi elää elämäniloista ja suht normaalia koiranelämää. Voi käydä lenkeillä ja olla irti edes omassa pihassa ja pystyy leikkimään Huldan kanssa. Me voidaan kyllä yliälyttömät ja ylipitkät porukkahillumiset jättää kokonaan väliin, ja Huldan kanssa sinkoiluakin voin jossain määrin säännöstellä. Agilityyn (tai oikeastaan mihinkään harrastukseen) ei tarvitse pystyä, mutta toki jos voi käydä lenkeillä voi myös omaksi mielenvirkistykseksi harrastaa vaikka tokoa tai rally-tokoa. Ja tietenkin kaikkein tärkein: Koiran pitää olla kivuton. Tottakai tarvittaessa voi kipulääkettä käyttää.

Armaksen mielipide kaupunkielämästä.

Koska siis Armaksella on taustalla yksi v*tuiksi mennyt iso leikkaus luun katkaisuineen, niin toipuminen vaatii normaalia enemmän aikaa. Nyt tämän päivän niveleen pistetyn hyaluron- ja kortisonipistoksen takia pari päivää ollaan minimiliikunnalla, eli vain pakolliset pissatukset pihassa. Sen jälkeen viikon verran lyhyitä kävelylenkkejä, jonka jälkeen liikuntaa aletaan asteittain lisäämään ja liikutaan mahdollisimman paljon metsässä jossa maasto on vaihtelevaa ja saadaan mahdollisimman laajat liikeradat käyttöön. Kipulääkettä annetaan tarvittaessa. Lisäksi Armas sai klinikalla Cartrophen-pistoksen. Normaalistihan sitä annetaan 4 pistoksen kuuri viikon väleillä, mutta myös ylläpitohoitona sitä voidaan antaa esim. 1 pistos kerran kuukaudessa. Armas on nyt saanut joka käynnillä pistoksen, eli yhteensä 4 pistosta noin 2-3 viikon väleillä.

Ensiviikolla pyydettiin ottamaan yhteyttä klinikalle ja kertomaan miten menee. Jatkoista noin muuten on suunnitelma, että katsellaan muutama viikko miten lähtee sujumaan ja mietitään sitten vieläkö tarvitaan nivelpistoja. Ensiviikon lopulla aloitetaan sitten kuntoutuspuuhat osteopaatin luona.

Pitäkää peukkuja, jospa se tästä!


Tuolla meni lähes kaupunkilaisserkku!
Armaksi näki!
Hieno pitkätukkainen bööna!
T: Armas

(Se oli suomenlapinkoira)

tiistai 2. elokuuta 2016

Huldan tokotreenit osa 2

Tänään aloitettiin oma vuoro seuraamisella. Treenikaverit rohkaisivat jo etenemään seuraamisen opettamisessa seuraavaan vaiheeseen, eli kun Hulda osaa olla tiiviisti jalassa kiinni, niin päätä aletaan jo kääntämään pikkuhiljaa enemmän menosuuntaan. Meinasin ihan että TÄH?!?! Nyt jo?!?! Vastahan tätä perjantaina aloitettiin edes harjoittelemaan! Jotakin on kuitenkin oikein tullut tehtyä, sillä niin vaan pysyi tiivis ja oikea paikka, vaikka päätä ei enää käännetty ulospäin, eikä koiraa enää varsinaisesti ohjattu olemaan jalassa kiinni. Onneksi on joku sanomassa, mä olen nimittäin mestari näissä tokoliikkeiden opettamisissa junnaamaan paikallani vaikka maailman tappiin asti.

Toisena liikkeenä otettiin ruutua. Kaveri laittamaan makkaraa namialustalle ja minä sitten kehoittamaan Huldaa ruutuun. Vasta toista kertaa ikinä tätä tehtiin, mutta tokihan ahne porokoira kiltisti kipittää makkaraa syömään. Itse pitää muistaa tehdä näitä helppoja ja hauskojakin juttuja hyvän fiiliksen säilyttämiseksi, eikä aina hinkata jotakin vaikeaa ja kovin teknistä. Hyvä vire on tietty tärkeää mille tahansa koiralle, mutta väittäisin että porokoiran kanssa se hyvän fiiliksen ylläpito entisestään korostuu.

Hulda kävi autossa huilaamassa muiden vuoron aikana, jonka jälkeen tehtiin vielä luoksetuloa. Lyhyellä matkalla, niin että otan loppuun myös perusasennon. Sain vihdoin päätettyä millaisen luoksetulon loppuosasta haluan. Olen arponut eteentulon ja siitä erillisellä käskyllä sivulletulon kanssa, mutta päädyin kuitenkin kertalaakista sivulletuloon takaa kiertäen. Takaa kiertäminen tuntuu olevan Huldalle helpompaa kuin vasemmalta edestä kiepsahtaminen (joskin sitäkin on vähän harjoiteltu rally-tokoa silmälläpitäen).

Kuitenkin kun tyhmä ihminen on, niin tein sitten hommasta liian vaikeaa olettamalla Huldan osaavan sekä odottamisen, että iloisen luoksetulon kun itse seison kuin tikku paskassa enkä tee elettäkään koiran innostamiseksi. Että jaa niin mikä vire? Onneksi tilanteen pelasti loppuun otetut vauhtiluoksetulot, jossa kaveri pitää pannasta ja minä koiraa hihkuen kirmailen karkuun. Tuli meinaan vauhtia! Ja olikin sitten niin hyvä fiilis, että iloisesti tehtiin autolle mennessä kontaktikävelyssä oikealla puolella parit rally-tokon pyörähdys-liikkeet. :)


maanantai 1. elokuuta 2016

Armas pinteessä

Armas

Kakka on hauska asia. Tavallaan. Oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tänään kakkaa meinasi olla vähän vääräsä paikassa, eikä Armasta naurattanut yhtään, vaikka hihnanpää ulvoi vedet silmissä. Kävi siis se tavallinen: Armas kakkalla tienposkessa ja lopputuloksena kakkakikkare roikkumassa pyllystä heinänkorressa.

Armaksen mielestä tähän paras ratkaisu on yrittää istua hihnanpitelijän kengän päälle (älkää kysykö miksi), mutta kun sitä ei sallittu tälläkään kertaa, niin varmin ratkaisu saada apua ongelmaansa on heittäytyä keskelle tietä pötkölleen. Ensin ihan katolleen ketarat kohti taivasta, ja hetken kuluttua kyljelleen sillä asenteella, että "Tästä en liiku ennenkuin olette minua auttaneet!". Mahtoi naapurin papalla olla ihmettemistä jos sattui ikkunasta juuri sillä hetkellä katsomaan.

Suostuttele siinä sitten hiekan harmaannuttamaa koiruutta ottamaan omille jaloilleen, jotta päästäisi 200 metriä takaisin kotiin. Ei siinä auttanut muu kuin joka koiranomistajan hienoimpiin hetkiin kuuluva Ronkin kakkaa kepillä pyllystä -pelastusyritys. Kikkare onneksemme lopulta irtosi ja pääsimme kotiin suorittamaan viimeistelyn pyllypesulla.

Armakselle rakennettiin ulos toipumisaitaus.
Siitä on hyvä pihan keskeiseltä paikalta
tarkkailla maailman menoa.

Hulda

Huldan kanssa on taas vähän ihmetelty seuraamisen alkeita. Päätin kuitenkin kokeilla tuota edellisessä postauksessa pohtimaani Käännän koiran päätä ulospäin, jolloin se muksahtaa kiinni mun jalkaan oikeaan seuraamispaikkaan -tyyliä. Täytyy sanoa, että kun Hulda sitä alkoi hoksata, niin sen juju valkeni paremmin mulle itsellenikin. Tärkeää on alussa palkata (ja merkata naksauksella) se hetki kun se osuu jalkaan. Vaikka ollaan aivan alkumetreillä, niin tapa tuntuu siltä, että siihen on helppo rakentaa niin oikeapaikkaiset perusasennot kuin käännöksetkin.

Päästään jo jopa hieman liikkumaan tällä tyylillä ja paikka säilyy helposti oikeana. Paha sanoa miten hyvään lopputulokseen tällä sitten päästään, mutta ainakin suunnattomasti tämä on helpottanut Huldan liikkeessä kuin liikkeessä mielellään pitämää hajurakoa. Makkaran voimalla sitä viitsii olla kiinni jalassakin jos niikseen tulee. Pitää nyt vain muilla harjoituksilla valtavasti vahvistaa kontaktia, jotta saadaan se tähän sitten mukaan ujutettua.