torstai 28. helmikuuta 2013

Taas aksataan!

Koiranpäivillä alkoi agilityn jatkokurssi, mutta ollaan jouduttu Oivan mahataudin takia olemaan 2 kertaa pois. Eilen päästiin kuitenkin mukaan ja allaolevaa harjoitusta tehtiin. Ensin mustilla numeroilla merkityt, ja sitten oransseilla.
 

Oiva oli ihan holtiton. Se mm. otti varaslähtöjä keinulle kun käveltiin nelosesteeltä takaisin alkuun. 1 kpl puolilentokeinuja ja uudestaan olis vaan tarvinnu päästä. Ei näämmä enää keinu huimaa... Pöydälle se tuli kaasu pohjassa eikä saanut vaihtia pysäytettyä, joten se luisui koko pöydän yli ja toisesta reunasta alas.

Kun päästiin ottamaan keinua ihan sillain silloin kun kuuluu (koutsi himmasi keinun kippausvauhtia) niin se menis tosi hyvin aiemmasta lentokeinusta huolimatta. Hypyn ja okserin väliin kokeiltiin myös takaaleikkausta, mutta se ei vielä onnistu ilman namialustaa tms. houkutinta edempänä. Tai onnistuu se jotenkin, mutta aika sähläämiseksi menee.

Odotteluajalla sai harjoitella itsenäisesti muuria, pussia, rengasta ja keppejä (2 verkkoa - tyhjä - 2 verkkoa - tyhjä jne). Me harjoiteltiin myös odottamista, joka oli hankalaa kun muut koirat juoksenteli lelut suussa yms. ihan vierestä. Ja juuri kun olin saanut sen odottamaan kauniisti ja lähdettiin muurille, niin se alkoi tukehtua edelliseen namiinsa, mitä se ei ollut malttanut niellä kunnolla... Ja tämä toistui noin kolme kertaa. Palkka hienosti odottamisesta: Tukehtuu namiin...

Kepit meni tosi hyvin vaikka verkkoja puuttui. Yhden kerran Oiva sai semmoisen hau, hau, hau, en tajuu -kohtauksen, mutta sitten se taas malttoi keskittyä ja tajusi kyllä oikein hienosti. :)

perjantai 22. helmikuuta 2013

Ruun tarina


"Minua pyydettiin kirjoittamaan Ruun tarina. Tässä tarinassa ei ole onnellinen loppu, mutta toivon että siitä voi olla apua muille jotka kamppailevat koiran epämääräisten oireiden parissa.

Ruun sairastelu alkoi huhtikuussa 2012 ihan tavallisena, joskin rajuna, kennelyskänä. Antibioottikuurin loputtua jälkitautina jylläsi päälle keuhkotulehdus, johon aloitettiin kortisonilääkitys. Ruu alkoi kuitenkin oireilla kummallisesti. Sen hengitys oli tiheää, pinnallista ja pumppaavaa, välillä jopa läähättelyä. Ruu oli todella vetämätön, mutta ajattelin sen johtuvan juuri sairastetusta kennelyskästä ja meneillään olevasta keuhkotulehduksesta. Oireilun pahentuessa lähdettiin kuitenkiin taas lääkäriin. Nyt veriarvoissa oli nähtävissä selkeästi trombosytopenia (verihiutalekato) ja anemia, joita ei vielä paria viikkoa aiemmin ollut. Kortisonin annostusta nostettiin trombosytopenian takia, mutta syy muuttuneisiin veriarvoihin oli mysteeri.

Ruu oli edelleen todella vaisu, se ei juuri jaksanut ulkona kävellä kuin talon nurkalle pissalle, ja silti se välillä alkoi makaamaan kesken matkan tai pysähtyi huojumaan. Uutena oireena alkoi myös lämpöily. Ruun normaali lämpö oli aika tasan 38 astetta, mutta nyt lämpö sahasi päivän mittaan 38 ja 39 asteen välillä. Vointi ei lähtenyt kohentumaan ja kävimmekin eläinlääkärissä pahimmillaan kolmesti viikossa. Aina tutkittiin ja tehtiin kokeita kyllä ja poissuljettiin asioita. Ruulta otettiin myös punkkisairauksien varalta verikoe, mutta se näytti negatiivista. Ruu kompuroi ja putosi jopa sohvalta.

Seuraava vaiva olikin toukokuun alussa eturauhastulehdus, jota ei vielä 3 päivää aiemmalla käynnillä tunnusteluista huolimatta oltu havaittu. Ja tulehdus oli todella sitkeässä. Sitä hoidettiin pitkällä antibioottikuurilla, Ypozane-kuurilla ja Tardak-pistoksella. Kortisonia meni edelleen, mutta siitä huolimatta trombosytopenia paheni. Puolivälissä toukokuuta Ruulle aloitettiin Imurel lääkitys. Sen oli tarkoitus estää elimistöä hyökkäämästä omien kudosten tms. kimppuun. Meillä sillä yritettiin pitää loput verihiutaleet elossa, kun ei tiedetty mikä niitä tuhoaa.

Ruu laihtui, väsyi ja oli tuskainen. Toukokuun lopulla eräänä aamuna Ruulle tuli selkeitä tasapainohäiriöitä. Se kaatui tasaisella asfaltilla. Siltä vain petti etujalat alta. Taas lähdettiin jo ties miten monennetta kymmenennettä kertaa eläinlääkäriin. Punkkivälitteisten tautien varalta otettiin taas verikoe, joka näytti edelleen negatiivista. Lääkäri kuitenkin sanoi, että testissä saadaan helposti virhenegatiivisia tuloksia monistakin syistä. Kaikki mahdollinen ja mahdoton oli jo tutkittu, joten lääkäri päätti kuitenkin oireiden perusteella kokeilla Doximycin-kuuria mahdollisen punkkivälitteisen taudin varalta. Se kuulemma auttaa nopeasti, jos on auttaakseen.

Suorastaan ihme tapahtui kolmannen Doximycin-päivän jälkeen. Ruu virkistyi, se lakkasi hoippumasta ja sen katse kirkastui. Toki se oli huonossa kunnossa ja väsynyt kaiken sairastamisen takia, mutta muutos oli häkellyttävä. Diagnoosiksi saatiin pitkän epätietoisuuden jälkeen oireiden ja lääkityksen toimivuuden perusteella punkin aiheuttama anaplasmoosi. Punkkikarkotteita on kesäisin käytetty, eikä keväällä oltu vielä saatu punkinpuremia."


"Tauti voi kuitenkin majailla vaikka vuoden elimistössä, ja Ruun tapauksessa raju kennelyskä ja kortisonilääkitys saivat sen puhkeamaan esille. Paraneminen jatkui huimaa vauhtia. Kesäkuun lopulla eräässä veriarvokontrollissa huomattiin leukopenia (valkosolukato). Sen ajateltiin johtuvan siitä, että kroppa oli käyttänyt itsensä "loppuun" ja kaikki valkosolut oli kulutettu taistelussa anaplasmoosibakteereja vastaan. Ruun Doximycin-kuuri kesti 4 viikkoa. Pian kuurin loppumisen jälkeen alkoi taas eturauhanen vaivata, mutta se hoitui Tardak-pistoksella. Pari viikkoa Doximycin-kuurin loppumisen jälkeen Ruu alkoi olla taas kivulias, väsynyt ja kertakaikkisen haluton. Lähdettiin pikimmiten lääkäriin ja veriarvoista huomattiin että leukopenia oli pahentunut.

Aloitettiin uusi, 8 viikon kuuri Doximyciniä, sekä muutama päivä kipulääkettä. Anaplasmoosi voi kuulemma uusiutua. Taas oireet hävisit nopeasti, mutta kuuri päätettiin pidentää kaksinkertaiseksi ensimmäiseen nähden, jotta anaplasmabakteeri varmasti saadaan häädettyä. Leukopenia edelleen on ja pysyy. Lääkityksien loputtua Ruu kastroidaan lokakuun alussa. Eturauhasvaivoilla on tapana uusiutua, eikä Ruu tarvitsisi enää yhtään ylimääräisiä tulehduksia saati lääkekuureja. Lisäksi oli jotakin puhetta siitä, miten anaplasmabakteeri voi pesiytyä myös kiveksiin, joten kastraatiota suositeltiin meille jo keväällä, heti kun koiran vointi sen sallii ja lääkityksistä on päästy eroon. Kastraatiohaava pääsi tulehtumaan ahkerasta suihkuttelusta huolimatta, mutta muuten toipuminen sujui kuten pitääkin.

Marraskuun aikana Ruun vointi taas huononee pikkuhiljaa. Niin vaivihkaa, etten heti edes meinaa tajuta mistä on kyse. Ruu on vähän normaalia väsyneempi, ei jaksa lenkeillä kuten aiemmin. Jotenkin se on apaattisempi. Doximycin aloitetaan kolmannen kerran kera kipulääkkeen marraskuun lopulla. Ruu liikkuu jäykästi, ei siedä ollenkaan entiseen tapaan toisen koiran riekkumista ja leikkiinkutsuhaasteita, vaikka hetkeä aiemmin kirmaili iloisena mukana. Ruu on myös todella kömpelö ja sille alkaa tulla lieviä tasapainohäiriöitä. Nettiä tutkiskelemalla taas ties miten monetta kertaa, löytyy artikkeli jossa mainitaan anaplasmoosin kroonistuminen. Kerron tästä lääkärillekkin, ja hän myöntää että siltä se nyt valitettavasti näyttää. Hoitona on Doximycin, mutta jos se ei auta, ei ole juuri mitään enää tehtävissä. Ja tällä kertaa Doximycin ei tunnu enää tehoavan.

Ruuta oli hoitanut samalla klinikalla jo kaksi eri eläinlääkäriä, mutta halusin silti ulkopuolisen arvion tilanteesta. Vein Ruun toiselle klinikalle yli 50 sivuisen sairaskertomuksen kanssa. Ruu tutkittiin kauttaaltaan. Kipulääkkeestä huolimatta Ruulla oli todella kipeä selkä. Kivun laatu viittasi lääkärin mielestä neurologiseen kipuun ja tavallisen Rimadyl-kipulääkkeen rinnalle aloitettiin neurologiseen kipuun Gabapentin-lääkitys. Ruu oli kuitenkin aina vain väsyneempi ja haluttomampi. Sen silmistä paistoi tuska, ja se saattoi jäädä sisällä yksinään istumaan johonkin pää riipuksissa. Ulos se lähti vanhasta tottumuksesta, mutta innokkaan jaloissapyörimisen sijaan se seisoi eteisessä pää riipuksissa ja odotti että sille laitetaan panta ja hihna."


"Kivunlievitystä kokeiltiin myös vahvan kipulaastarin avulla, mutta Ruu sai siitä todella ärhäkän allergisen reaktion ja ihotulehduksen. Sen kroppa ei tuntunut kestävän enää mitään. Se sai kaikesta tulehduksen, ja ne eivät meinanneet parantua millän. Eturauhastulehdukset, kastraatiohaavan tulehdus ja nyt tämä... Koirani kertakaikkiaan kuihtui käsiin, vaikka mitä yritin tehdä. Pari päivää näytti taas häivähdyksen paremmalta, mutta Gabapentin-lääkityksen lopettaminen kertoi karua kieltään, ja vahvisti epäilyt neurologisesta kivusta. Lääkäri epäili että kroonistunut anaplasmoosi on ehtinyt tehdä pysyviä tuhoja hermostossa. Ruun oli enää kuin varjo entisestään. Parina viimeisenä päivänä sille ei maistuneet enää puruluut, eikä se kömpinyt viereeni sänkyyn, kuten sillä oli ollut tapana viimeiset 7 vuotta tehdä.

17.12.2012 lähdimme viimeisen kerran eläinlääkärille. Eläinlääkärin kanssa päädyimme siihen että Ruun oli aika päästä pois. Ruu ansaitsi parempaa. Parempaa kuin kyyhöttää pää riipuksissa voimattomana ja väsyneenä, kun toivoa ei enää ollut. Ruu nukkui pois niin kauniisti ja rauhallisesti.

Ruu lähetettiin Eviraan patologiseen tutkimukseen diagnoosin varmistamiseksi. Tänään sain tulokset. Ruu on kärsinyt lopetushetkellä aplastisesta anemiasta ja kroonisesta märkäisestä eturauhasen tulehduksesta. Anaplasmoosista ei ollut enää merkkiäkään, mutta se ei tarkoita etteikö Ruu olisi sitä keväällä sairastanut. Ainakin hoitovaste doximyciniin oli kuin suoraan oppikirjasta punkkitautien hoidossa. Kaikki muu jää arvailujen varaan, paitsi se mitä avauslausunto kertoo. Aplastinen anemia tarkoittaa luuydinperäistä veren solujen alenemaa. Luuydin ei siis tuota riittävästi verisoluja. Tämä on yleisimmin autoimmuunisairaus, ja kuten avauslausunnossa sanotaan: "on todennäköistä, että luuytimen muutosten syy on immunopatologinen". Kun tulehdussolut vähenevät riittävästi, erilaiset tulehdukset eivät enää parane.
 
Oma maallikon arvaukseni Ruun vointia tiivisti seuranneena, ja mahdollisuuksien mukaan asioihin perehtyneenä on se, että raju kennelyskä ja keuhkotulehdus yhdistettynä kortisoni- ja imurelhoitoon laukaisivat punkkivälitteisen anaplasmoosin valloilleen. Anaplasmoosi taas vei Ruun todella huonoon kuntoon, niin huonoon että pelkäsin sen jo moneen kertaan kevään mittaan kuolevan, että se on laukaissut autoimmuunisairauden vaikka itse anaplasmoosi on doximycinillä saatu pitkien kuurien jälkeen taltutettua.
 
Mitenpäin tahansa asiaa vääntelenkin mielessäni, on selvää että Ruu oli todella kipeä. Todennäköisimmin Ruu on kärsinyt autoimmuuniongelmasta, sekä jostakin infektiosta johon Doximycin auttaa. Esimerkiksi siis anaplasmoosista. Vaikka tämä ruumiinavauksesta selvinnyt tieto olisi ollut saatavilla aiemmin, tuskin mikään olisi Ruuta enää voinut parantaa. Lepää rauhassa, Ruu.

Uskollista ystävää kaivaten,
Sanna"
 
Lapinkoira 1/2013

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Erilainen eläinlääkäripäivä

Maanantaina jatkui taas reilun viikon kestänyt on-off ripulointi. Inupektistä ei näyttänyt olevan mainittavaa hyötyä. Ja minä tyhmä vein sen vielä sunnuntaina agiltyynkin, kun luulin sen silloin olevan kunnossa. Onneksi oli lyhyet ja Oivalle helpot reenit. Kävin maanantaina meidän kylän eläinsairaalassa hakemassa RC intestinal -ruokaa ensiavuksi, ja siellä oltiin sitä mieltä että Oiva olis hyvä tutkia. Aloin olla asiasta samaa mieltä, sillä napero oli myös laihtunut, vaikka tuon ikäisen pitäisi ennemminkin pikkuhiljaa vielä kerätä painoa.

Saatiin aika seuraavalle päivälle, eli tiistaille. Oireina siis:

-on-off ripulia joka oli muuttunut limaiseksi ja haisi hirveälle
-ruokahaluttomuutta, (välillä söi huonosti, välillä ei ollenkaan)
-laihtumista
-väsymystä

Näillä oireilla pyysin giardiatestiä, mutta toki myös tutkittaisi muuta mitä eläinlääkäri näkee tarpeeliseksi. Otettiin verikoe ja röntgenkuvat. Verikokeen johdosta verta oli pitkin lattiaa ja mun käsiä, vaikka Oiva pysyi paikallaan. Joskin se pelkäsi kuollakseen ja yritti verikokeen jälkeen piiloutua kaapin taakse. Sitten vatsaröntgeniin. Väkisin tapeltiin paniikissa oleva napero kuviin, ja se puuskutti, tärisi ja läähätti niin paljon että kuvat olivat vähän suttuisia. Lääkäri ei myöskään osannut säätää kuvia tutkiessaan kuvan "valoisuutta" vaan tarvitsi hoitajan apua. Kuvat olivat suttuiset, mutta ei siellä kuulemma mitään näkynyt.

Sitten odotushuoneeseen odottamaan. Saapumisesta oli kulunut 1,5h kun pääsimme takaisin ell huoneeseen. Verikokeet olivat kuulemma muuten normaalit, mutta albumiini (liittyy käsittääkseni ruuan imeytymiseen) oli alhainen. Oivasta ei siis löytynyt mitään ihmeellistä, mutta antepsinia ja närästyslääkettä pitäisi syöttää. Pyysin saada verikoetulokset itselleni paperilla, mutta se ei käynyt. Poikkeava arvo kuulemma kirjataan papereihin. Aha.

Kysyin uudelleen giardiasta, mutta sitä ei nyt kuulemma jotenkin ehdi/pysty/kykene. Lääkärillä oli 2 tunnin aikana 2 potilasta, joista se toinenkin suurimman osan aikaa istui kissansa kanssa odotushuoneessa. Peräpäähän ei kuulemma viitsinyt katsoa, kun koira oli jo varmasti väsynyt...

Maksaessa piti erikseen pyytää vielä Tapiolan suorakorvaus, vaikka olin tullessa antanut sen numeronkin valmiiksi. Odottelimme siis lisää. Kahdessa tunnissa en siis ollut tullut sen viisaammaksi mitä olin eläinlääkäriin mennessäkään. Siitä poikkeavasta albumiinistakaan ei ollut kuin maininta, ei ollenkaan sitä paljonko se sitten oli ollut.  Hinta kyllä oli suolainen.

Vitutti.

Ei.

VITUTTI! Lievästi sanoen.

Soitin Vethaussiin, selitin tilanteen ja saatiin aika tutulle lääkärille vielä samalle illalle. Minä tyhmä kun olin kuvitellut että missä tahansa eläinsairaalassa (HAH! Varsinainen sairaala!) oltais osattu tehdä jotakin ripulille joka pitkittyy ja muuttuu limaiseksi. Mutta ei. Lähdin siis suoraan Vethaussiin ja kerroin lääkärille että ollaan jo 2 tuntia yhdessä paikassa vietetty, enkä edes verikoetuloksia saanut pyytämisestä huolimatta itselleni.

Lääkäri oli äimistynyt ettei ketään ollut huolestuttanut sen enempää tuon ikäisen tuommoiset oireet. Lääkärin huoneessakin Oiva vetäytyi kiepiksi lattialle nukkumaan. Raukka-parka. Pöydällä tutkittaessa se tärisi kuin horkassa. Muuten niin reipas ja rohkea napeo pelkäsi hirveästi. Lääkärin oli tutkittava Oivasta veret uudelleen ja otettava röntgenit. Muuten hoito olisi jatkunut yhtä arvailulinjalla. Oivalle laitettiin kevyt rauhoitus että saadaan kuvat onnistumaan, ja muutenkin hoitamisesta ei tarvinnut enää tehdä taistelua.

Verikokeita otettiin todella laajasti varsinkin laihtumisen takia. Koska edellinen ell oli lötänyt alhaisen albumiinin, tutkittiin imeytymiseen liittyviä asioita huolellisesti. Yksi haimatesti lähti ulkopuoliseen labraan ja tulos siitä saadaan varmaan vielä tällä viikolla. Myös toivomani giardia tutkittiin, koska se voisi olla yksi todennäköinen oireiden aiheuttaja.

Verikokeissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Ei edes siinä albumiinissa. (!) Ei mitään vikaa verisoluissa, maksassa, elektrolyyteissä, ei missään. Ja mulla sentään löytyy nyt kaksin kappalein A nelosia täynnä tuloksia. (Eikä kuulemma mikään viittaa millään tavalla siihen mikä Ruulla oli).

Röntgenissä ei mitään erityisen huolestuttavaa, mutta normaalia enemmän kaasua paksusuolessa sekä kauttaaltaan ärtynyt suolisto. Eli suolistotulehdushan se sieltä sitten paljastui. Saatiin hoidoksi Tylosin-antibiootti, maitohappobakteeria ja jo ostamaani Intestinal-ruokaa. Näillä seuraavat 2 viikkoa, jonka jälkeen Oivan pitäisi olla kuin uusi. :)

Nyt on Tylosiinia syöty eilen illalla ja tänään aamulla. Aamulla tuli vielä limaripulit, mutta nyt päivällä Oivalla oli jo vähän ruokahalua! Se jäi keittiöön odottamaan ruokaa, kun viimeiset melkein kaksi viikkoa se on korvat luimussa hiippaillut pöydän alle tai muualle piiloon jos on ruokaa tarjolla.

Kyllä siitä vielä ehjä tulee. On kuulemma ihan mahdollista että se tuolta treenihallilta on jonkun liikkeellä olevan mahataudin saanut itselleen. Oivan mahakuvia katsellessa kysyin sitten lääkäriltä miltä Oivan selkäranka näyttää, kun se siinä niin hienosti näkyi kahdestakin suunnasta. Kerroin että ollaan jo tovi agilityä harrastettu ja lääkäri tuumasi että nykyään on ortopediapuolella suositus liikuttaa koiraa pienestä asti hyvinkin aktiivisesti, jos siitä meinaa kestävän käyttökoiran saada. Siinä ne rustopinnat (nyt saattaa olla oikea sana vähän hakusessa) vahvistuvat ja luusto kestää myöhemminkin käyttöä.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Oiva ei osaa odottaa


Tänään taas lainakoutsilla liikenteessä. Eri kuin viime keralla, mutta tuleepahan erilaisia näkemyksiä siitä miten asioita voi tehdä. :)

Aloitettiin ensin pari kertaa renkaalla, lopussa namialusta. Sitten lisättiin pötköön esteet 1,2 ja 3. Oiva ei osaa odottaa lähdössä. Laiska minä, kiireenvilkkaa siis opettelemaan semmoista asiaa!

Keinua otettiin ihan yksittäisenä esteenä muutaman kerran. Koutsi hidastamassa keinun laskua ja palkkaamassa.

Kepit myös yksittäisenä esteenä. Ekaa kertaa verkot olikin vaan jokatoisessa välissä. Pari hutia tuli alkuun, mutta kun löysin itselle sopivan tahdin olla koiran tukena, niin sehän hitsi vie osasi ne! Vauhti ei päätä huimannut, mutta näki miten naperolla raksutti. Se oikeasti mietti, että miten tää homma toimii. Eiköhän sitten joskus aikanaan saada hyvät kepit rakennettua. :)

Sitten loppupätkä, ei mitään kummempaa. Putkeen oli joku ilmeisesti kusassut ja Oiva jäi molemmilla kerroilla putkeen haistelemaan samaa kohtaa putken suulle (ulostulopäähän).

Nyt siis täytyy alkaa määrätietoisemmin harjoittelemaan myös lähdössä odottamista.

Nyt Oivalle tuleekin sitten 1,5 viikon treenitauko. Me ajateltiin molemmat vierailla fyssarilla, samoilla metsissä ja röhnöttää sohvalla! :P

Koirakaveri Kirskaanniemessä

Oltiin metsässä ulkoilemassa ja metsätietä lompsi vastaan ihminen. Kielloista huolimatta Oiva pinkaisi häntä vipattaen katsomaan ihmistä. Ihmisellä oli mukana koira. Jos korvattomuus välillä ärsyttääkin (joskin eilen se tuli samanlaisessa tilanteessa luokse, vaikka oli irti ja tuli koira + ihminen vastaan), niin siitä olin iloinen, että Oiva sitten pisti mukavat leikkituokiot pystyyn täysin vieraan 7v uroksen kanssa. :)












torstai 14. helmikuuta 2013

Kuperkeikkoja

Oivan eilinen agility peruuntui kun napero oli yöllä oksentanut ja ollut huonovointinen. Kun tulin töistä sillä oli julmettu kiirus pihalle ja tulosti sinne parit löysät vellit. Päätin siis ettei mennä agilityyn, mutta ei kuulemma oltu ainoita samasta syystä peruneita, on kuulemma mahatautia liikkeellä. Viime treeneissä sunnuntainahan Oiva oli kuin imukuppi hallin pohjassa ihanien sulotuoksujen huumaamana. Ja näkyy olevan tuossa ulkoillessakin kovin kaihoisa jonkun naapurin nartun perään. Tai ainakin hajujen. :D

Mutta kuvia piti postailla. Oiva tuossa pari viikkoa sitten keksi kuperkeikat (ja toisinaan myös päälläseisonnan sohvan selkänojaa vasten...).

 

 
 
Oiva haluaa myös toivottaa kaikille oikein hyvää ystävänpäivää!
 


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Aksailua

Oivan täytyi olla todella väsynyt koko viikonlopun kestäneistä kuuden porokoiran bileistä Tuhkavuorelassa. Kotiuduttiin klo 13, ja Oiva nukkui klo 18 asti kunnes lähdettiin agitreeneihin.

Oli sama koutsi sijaisena ku muutama viikko sitten. Ohjasin kuulemma paljon sujuvamin kuin viimeksi. Vaan paljonko se voi vaatia että muistuttaa jotakin muuta kuin pimahtanutta tärisevää hattivattia joka on saanut 30 tölkkiä liikaa energiajuomaa (eikä silti ehdi mihinkään).


Tämmöstä tänään. Urheasti jaksoi napero työskennellä, vaikka varmasti ollut väsyttävä viikonloppu. Terävin kärki tekemisestä puuttui ja vauhti kärsi hieman, mutta yllättävän varmaa työskentelyä Oivalta! ♥ Alakulman numerot kertoo kummosissa pätkissä tätä tehtiin.

Ehkei Oiva ookkaan hidastunut, vaan mun liikkeet muuttuneet harkitummiksi? Toivoa sopii! :D

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Viimeinen alkeiskurssikerta

Tänään oli kuudes ja viimeinen kerta Koiranpäivien agilityn alkeiskurssia. Oivalla on nyt ollut viikko taukoa aksahommista, näyttelyssä pyörähdettiin välillä, mutta muuten on vaan kirmailtu metsässä ja eilen oli Oiva mukana tallilla. Virtaa siis piisas, ja olen entistä vakuuttuneempi että parin viikon päähän suunniteltu puolentoistaviikon harrastustauko tekee hyvää. Ei agilityä, ei näyttelyitä, ei vaatimuksia. Aiotaan vaan haahuilla metsissä ja röhnöttää sohvalla. :)

Tänään ehdittiin tehdä paljon. Aloitettiin pussilla. Ei olla pitkään aikaan tehty joten menin ekan kerran nostamaan pussin päätä ja sieltä se napero sujahti. Päätettiin ettei taida tarvita enää pussin nostelua, ja sinne se kirmasi jo uudelleen omatoimisesti vaikka olin vasta palaamassa "lähtöalueelle". Virtaa ja vauhtia siis löytyi!

Jatketiin pitkällä suoralla putkella. Lähetyksiä suoraan, eri kulmista ja kumminkin päin myös sokeet kulmat putken puolivälistä. Hieno Oiva!

Kokonaisella puomilla oli pari viikkoa sitten takkuilua keinulle karkaamisen jälkeen, joten laitoin tänään yhden ylösmenonakin ja loppuun namialustan. Vauhti oli edelleen aavistuksen hitaampi kuin alunperin, mutta enää ei ollut kuitenkaan varsinaista epäröintiä. Ylösmenonakkia voi ehkä jättää taas jo pois, koska se hidastaa kun jää etsimään sitä. Oli kuitenkin tarpeellinen apu tähän väliin. Alasmenolla oli jo vauhtia niin että 2o2o ei aina onnistu vaikka selkeä ajatus Oivalla siitä (tai ainakin jonkunlaisesta pysähtymisestä) on. Se vaan kertakaikkiaan välillä ei saa vauhtia stoppaamaan.

Seuraavaksi rengas + pitkä putki. Vietiin namialusta loppuun koska en mä tämmöisellä suoralla spurttailulla ehdi Oivaa palkkaamaan. Huomasin keksineeni renkaalle taas vaihteeksi ihan uuden käskyn. Tai en uuden, mutta saman joka oli Otolla joskus muinoin kun sen kanssa harrastettiin. Eli noin 7-8 vuotta sitten. :P Ennen siis rengaskin ollut HYP, tänään se oli RRRRR... Voi koira parka. No, hyvin ja oikein se teki, kai se on jo tottunut että ohjaajalta pääsee suusta mitä sattuu. :D

Verkkokeppejä oli saanut harjoitella itsenäisesti omien vuorojen välissä ja muutaman kerran oltiin niitä tehty. Loppuun piti sitten näyttää mitä osataan, ja Oiva tais alkaa jo väysä. Se pujotteli kuin etana vaikka se oli alkutunnista vielä sinkoillut keppejä ihan reippaalla vauhdilla. :D Tai ei Oiva mikään hirveän nopea pujottelija ole, mutta ihan semmosta reipashenkistä se touhu on kuitenkin ollut. Paitsi tietty nyt.

Kaikkinensa kuitenkin hirmu hyvät treenit ja hieno fiilis oli taas tehdä! :)

lauantai 2. helmikuuta 2013

Keuruu RN 2.2.2013

JUN H

Tuomari Tapio Kakko
"Kokonaiskuvaltaan hyvä. Hieman lyhyt uros joka voisi olla urosmaisempi. Oikealinjainen lyhyehkö pää. Riittävästi kulmauksia. Kapea rintakehä. Hieman lyhyt lantio. Pehmeä karva. Hyvä häntä. Saisi liikkua pidemmällä askeleella."



perjantai 1. helmikuuta 2013

Vanhoja kuvia

Otto

Otto

Ruu Sodankylässä 09

Otto Sodankylässä 09. Ilme kohdallaan!

Ruu ja aksahullu emäntä :)

Ruu ja vanha peuransarvi

Aksahullu emäntä. Kirjaimellisesti. Edelleen.

Lakana-Pulppu <3>

Ruu nuarena poikana

Ruulla on asiaa! Toko on asiaa!

Ruu

Otto noutaa

Otollakin on asiaa :)

Pulppu ja paskahalvaus. Hevosmunkkeja, NAM!