maanantai 10. heinäkuuta 2017

It's okay not to be perfect

OMATOIMITREENIT

Viime torstaina käytiin taas Raumalla kaverin kanssa treenailemassa erinäisiä juttuja. Aloitettiin seuraamisella. Tehtiin aluksi liikkellelähtöjä, joissa pyrin saamaan Huldan mahdollisimman aktiiviseksi ensihetkestä alkaen. Keinoista taisinkin mainita jo pari postausta aiemmin. Innostava liikkeellelähtö, pysähdykset jne. Liikkellelähdöt olivat hyviä, mutta eivät erityisen erinomaisia. Tekemistä kohtaan ylipäätään Hulda oli kyllä innokas, mutta ne ensimmäiset pari askelta saisivat olla intensiivisemmät. Olkoonkin, että ihan hyvin Hulda lähtee mukaan, mutta seuraaminen mielestäni paranee parin askeleen jälkeen. Sikäli Hulda oli hyvin kuulolla ja tarkkana, että se istahti jokaiseen pysähdykseen kuin nakutettu, eikä jäänyt empimään, haahuilemaan ja pysähdykset eivät menneet pitkäksi, kuten alussa ("Ai sä pysähdyit jo?"). Ahkera treenaaminen on siis saanut jotakin edistystä aikaan.

Liikkeellelähtöjen jälkeen tein yhden pidemmän pätkän seuraamista. Hulda seurasi niin hyvin! Musta tuntui, että olisin voinut marssia vaikka maailman ääriin, ja Hulda olisi seurannut mua yhtä innokkaasti koko matkan. Pätkään sisältyi kaksi käännöstä oikealle, ja ilokseni olen huomannut käännöstenkin pikkuhiljaa parantuneen. Alkoi heti ahnehdituttamaan, ja teki mieli kokeilla vielä toinen pätkä, ja kolmas, ja... Päätin kuitenkin, että yksi täydellisyyttä hipova pätkä on riittävästi. Superpalkalla tottakai! ( = pari lihapullaa ja narupalloleikkejä).

Tehtiin myös puomin alastulokontaktia. Edelleen loiva alastulo on Huldalle hankalampi, ja totesin etä mun on palattava askel taaksepäin. En voi olettaa voivani jatkaa puomilla siitä, mihin jäin A:n kohdalla. Pienellä helpotuksella 2o2o sujui hyvin puomillekin. Tästä on hyvä jatkaa.

Treenin lopuksi tehtiin radanpätkä. Kenttää kyllä jatkui tuonne vasemmalle, mutta tuli rakenneltua tuo kuvaan vähän turhan reunaan. Huldan siis ei tarvinnut loppusuoran jälkeen törmätä aitaan tai seinään... :D



Vino lähestyminen renkaalle, neloselle tein takaaleikkauksen (nämä alkaa olla Huldalla hanskassa), kutoselle tein vastakäännöksen ja kutosesteen jälkeen oli A ansaesteenä, joka vähän veti Huldaa puoleensa. 8-9 väliin persjättö, jossa olin aina vähän myöhässä ja kaarre levisi pitkäksi, joskin Hulda aina kuitenkin tuli 9-esteelle mun oikealle puolelle. Muurista tuli huti, koska en kertakaikkiaan ohjannut (sattui niin pirusti, että oli juokseminen muutenkin vaikeaa. Ei toki ehkä fiksuin hetki tehdä rataa.) ja edellisen esteen levinnyt kaarre oli omiaan jättämään muurin pois loogiselta linjalta. Ysin jälkeen napakka "Täällä!" auttoi Huldaa oikealle reitille ja saatiin loppusuorakin kunnialla valmiiksi.

Mä olen toisinaan tavattoman ylpeä siitä, mitä olen omin voimin onnistunut opettamaan Huldalle. Edellisestä aktiivisesta agilitykoirasta on kuitenkin aikaa, ja silloinkin käytiin lähes joka treenikerta viisaampien opissa. Lisäksi Oivan agilityharrastus loppui IBD:n takia jo hetikohta sen täytttyä vuoden, joten ei kovin monimutkaisiin juttuihin edes ehditty paneutua. Huldan kanssa ohjattuja treenejä on tainnut olla ikinä kaikkiaan 2 kpl.

Kotona sain vihdoin maalattua kaikki 12 keppiä ja naputeltua ne eilen maahan. Huldan mielestä ei ihan kamalasti ollut eroa sillä, onko keppejä 8 vai 12. Pitää treenata näitä myös eri kentillä erilaisilla kepeillä. Tältä se meno kotipihassa sitten näytti:




OHJATUT TOTTISTREENIT

Eilen oli taas ohjatut tottistreenit. Kotona alkaa nyt intensiivijakso kapulan pitoharjoituksissa, ja parin viikon päästä katsotaan seuraavan kerran miltä näyttää. Hulda ei ole innokas tarttumaan kapulaan, ja tekemistä tässä tulee riittämään. Kotiin lähdettiin saatesanoilla: "Huldan kohdalla noudon opettaminen tulee kyllä olemaan haastavaa.". No ai kun kiva. Mä olen noudon opetamisessa jo muutenkin niin käsi, että olen jo jalka. Vasen jalka. Väärässä saappaassa. Jossa on reikä.

Seuraamistreeneistä ei sitten kertakaikkiaan tullut yhtään mitään. Hulda ei ole ikinä ollut niin haluton ja huolestunut. Syitä sitten mietittiin ja arvailtiin, ja paras veikkaus oli Huldan juoksut ja hormonit yhdistettynä kaverin autossa kiljuvaan pikkupentuun. Eikä mitään pientä vikinää, vaan pienen malinoissin kokemaa huutavaa (sanan varsinaisessa merkityksessä) vääryyttä, kun joutuu auton häkissä yksin olemista opettelemaan. Pelkät juoksut eivät Huldan tekemiseen ole vaikuttaneet millään tavalla. Kun katsoo mm. tuon pujotteluvideon ja seuraamistakin ollaan näiden juoksujen aikana tehty ihan menestyksekkäästi. Ehkä Huldan emonvaistot heräsivät pikkupennun kiljumisesta sitten liiaksi.


Hetkellisesti se innostui narupallosta, mutta tosi ailahtelevaa ja vaisua oli koko yritelmä. Muta jotain hyvääkin: Hulda teki todella hienoja loppuperusasentoja, ja niistä sitä pääsi sitten palkkaamaan. 

Mä olin ihan hämmästynyt miten vähän nämä aivan pieleen menneet treenit mua oikeastaan hetkautti. Olan kohautus ja elämä on. Koirillakin on huonoja päiviä. Murehdin vasta sitten, jos tämä jatkuu ja jatkuu aina vaan. Mä tunnen koirani, ja sitä ei ikinämilloinkaan muuten vaan huvita olla tekemättä. Sille on aina jokin syy ja sitä koiran viestittämää huolenaihetta pitää silloin kunnioittaa. Yritetään toki parhaan mukaan auttaa koiraa onnistumaan, edes sitten jossain pienessä ja helpossa tempussa. Mutta pakottamalla silloin, kun koira on jo muutenkin haluton ja huolestunut (!), ei kyllä herkän mielensäpahoittajaporokoiran kanssa pääsisi pitkälle.

Ei kommentteja: