Oltiin taas tänään metsässä ulkoilemassa. Käveltiin metsäautotietä pitkin - Oiva edellä - kun vastaan tuli matelemalla auto. Oiva katsoi mua kysyvästi, sen sijaan että olis pinkonut autolle niinkuin yleensä, koska siellä on ihminen sisällä. Sanoin että kyllä, namia olisi tarjolla. Ja Oiva tuli iloisesti luokse. On se toki jo ennen kortisoniakin alkanut saamaan joitakin aivosoluja tämän asian tiimoilta jälkitoimituksena päähänsä, mutta kyllä tämä oli tänään ihan kympin suoritus, enkä taida voida ihan kaikkea kunniaa ottaa itselleni siitä. Vähän otan kumminkin. :D
Jatkettiin matkaa. Lompsin eteenpäin valaistua kuntoreittiä pitkin, jossa tuskin saisi edes koiria pitää vapaana. Ajattelin ettei siellä nyt sateella kukaan muu jaksa kulkea. Oiva oli löytänyt hienon kepin ja juoksenteli sen kanssa metsän puolella, taas mun edellä. Ihmettelin mitä Oiva alkoi tuijottaa ja katsoin taakseni. Juoksija tulossa meistä ohi. Otin kovat aseet käyttöön varmuuden vuoksi, ja nappasin koko namipussin (tai siis ihan sen omia allergianappuloita vaan) esiin taskusta ja rapistelin sitä kutsuen Oivaa. Oiva ei edes harkinnut. Se tuli heti iloisesti luokse ja juoksija sai mennä menojaan! Hyvä Oiva!
Aavistuksen Oiva ottaa iisimmin tässä kotona, mutta ei se onneksi ihan raatoväsynyt ole. Tunnin metsälenkit menee kevyesti, iloisesti ja vauhdikkaasti. :) Vielä 9 päivää, ja päästään tekemään kortisonin annostukseen ensimmäinen puolitus. Ja mistä sitä aina tietää mikä sitä väsyttää. Edellisiltana pimeässä oli tuosta ulkoa rapulta syönyt jotain pientä, eikä ollut luopunut aarteestaan Wellulle. Seuraavana aamuna olin itse viemässä Oivaa ulos ja otti taas jotain, mutta sain sen sylkäisemään aarteensa pihalle. Nallekarkki. Ei ole eka kerta kun naapurin mukuloilta on siihen jotain karkkeja tippunut. Pääasia kuitenkin, että Oiva ei vaikuta kipeältä!
 |
| Oiva päiväunilla sateisen metsälenkin jälkeen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti