maanantai 12. syyskuuta 2016

Ilonaiheita

Nyt riittää kerrottavaa! Jäi itseasiassa varmaan tekemättä koko päivitys Armaksen viimekertaisesta osteopaattikäynnistä, joten tässä seuraavaksi luvassa Armaksen erinomaisia kuulumisia, sekä vähän ylivaaleanpunaista hehkutusta Huldan tokotreeneistä.

Armas

Viikko sitten siis saatiin osteopaatille peruutusaika, koska Armas oli ollut aika kipeä. Ja vaikka toki kipulääke auttoi siinä määrin, ettei se nyt juurikaan joutunut kivuissaan olemaan, niin liikkuminen ei ollut mitään silmää hivelevää katsottavaa ja kipulääkettäkin meni ihan kunnon ylläpitoannos.

Kaiperla oli kuitenkin sitä mieltä, ettei tässä hätä ole tämän näköinen ja tämä aaltoilu kuuluu tähän toipumisvaiheeseen. Ja sitä samaahan se eläinlääkärikin leikkauskontrollin yhteydessä sanoi, mutta ainahan sitä huolestuu kun takapakkeja tulee. Varsinkin kun tässä alkaa olla käsillä Armaksen viimeinen mahdollisuus. Jos se ei tällä hoidolla kuntoudu, niin uusiin leikkauksiin ei tuon jalan osalta enää lähdetä.


Hoidosta seuraavana päivänä Armas oli hyvin väsynyt (kuten aina hoidon jälkeen) ja aika lailla yhtä kipeä kuin ennen hoitoakin. Mutta sitten joku oli yön aikana heilauttanut taikasauvaa ja Armas heräsi uuteen päivään vielä entistäkin hyväntuulisempana kuin aiemmin -  sikäli mikäli sellainen on tuon ilopillerin kohdalla edes mahdollista - ja ennen kaikkea kivuttomana! Niinkuin oikeasti. Hölmistyneenä jätin kipulääkkeen antamatta ja seurasin päivän kivuttomana touhuavaa koiraa. (Huom! Siis toki minimaalisella liikunnalla ja visusti hihnassa edelleen). 

Tuli seuraava päivä. Ja kolmas. Ja neljäs. Lisättiin jo pienissä erissä hihnakävelyn määrääkin, eikä vieläkään tarvittu kipulääkettä. Tänään aamulla Armas oli jonkun verran könkkä, joten hätäpäissäni annoin sille puolikkaan annoksen (25mg) Tramalia. Tuntia myöhemmin se retuutti eteisessä mun lenkkaria, kun ei malttanut odottaa pääsyä aamun hieman pidemmälle kävelylle. Saattoi aamun könkötys olla vain pitkän yön jälkeistä kankeuttakin, sillä nukuttiin ihan ennätyspitkät 12 tunnin yöunet. Tuo Tramalihan kuitenkin on lyhytvaikutteista, eikä siltikään loppupäivänä ole tarvittu sen enempää kipulääkettä.

Tiedän, että takapakkeja vielä tulee. Todennäköisesti viimeistään siinä kohdassa kun rasitusta lähedetään lisäämään entisestään. Nyt ollaan menty 2 x päivässä sellainen 500-700 metriä ja pienemmät pissatuksen siihen sitten päälle. Mutta nyt nautitaan tästä niin kauan kuin sitä kestää!


Hulda

Tänään treenattiin pääosin yksitellen, mutta yksi koirakko oli kentän laidalla, ja hyvä niin jotta saadaan vähän häiriötreeniä. Ihminen oli Huldalle tuttu, mutta koira uusi. Ennen treenejä kävin kaupasta ostamassa sellaisen vähän tennispalloa pienemmän karvaisen hiiren, jossa on vetonaru jota vetämällä hiiri tärisee sen aikaa kun naru kelautuu takaisin sisälle. Narusta on hyvä tempaista niinkuin käsikranaatista konsanaan ja tämä lelu kelpaa myös heitettynä! Noin muuten tänään kelpasi treeneissä myös narupallokin! Kyllä tää tästä! :)

Aluksi otin Huldan kanssa ruutua, jossa edelleen namipalkka vietiin alustalle, mutta lisäksi pääsin palkkaamaan siitä, kun Hulda kääntyy mua kohti. Siinä kohdassa otin "käsikranaattihiiren" taskusta ja vapautin Huldan samalla kun tempaisin lelun ruudun taakse. Kerran toki onnistuin hiirellä heittämään Huldaa (josta hyvästä se mulkaisi mua närkästyneenä) ja muutenkaan kovin kaukaa tämä ei onnisu, koska hiiri on melko kevyt eikä lennä kovin pitkälle.

Jatkettiin ihan perussettiä merkin kiertoa, hyppyä ja leikkimistä. Treenien ehdoton kohokohta oli kuitenkin viimeiseksi tehty seuraaminen. Edelleen imutan Huldaa mukanani niin, että nami on juuri muutaman sentin Huldan tavoittamattomissa. Tehtiin pätkiä suoraan, sekä käännöksiä (siis jopa lähes 360 astetta paikallaan) vasemmalle. Koko setti seuruuta tuntui tosi hyvälle, mutta treenikaverin mielestä myös näytti siltä. Hulda oli sopivassa vireessä ja sillä oli sellaista itsevarmuutta mitä en vielä kertaakaan ole tässä liikkeessä sillä nähnyt. Se kulki innokkaasti häntä pystyssä ja heiluen.
Luulen että tuo itsevarmuus oli tänään avain onneen. Ei se siis milloinkaan mikään arkajalka tokikaan ole ollut, mutta tämä oli sitä laatua itsevarmuutta suorittamisessa, kun koira itse tietää mitä se on tekemässä, eikä vain ja ainoastaan luota siihen namin perässä kulkemiseen ja ihmisen apuun. Ja jos itse olin enemmän kuin tyytyväinen koiraani, niin tuntui olevan Huldakin varsin tyytyväinen itse itseensä! :)



1 kommentti:

Ponifani kirjoitti...

Vitsi, kiva kuulla, että Armas on alkanut voimaan paremmin! Toivottavasti se jatkuu, se on ihana koira <3