Alettiin Ruun kanssa reenaileen hajutunnistusta (vai erottelua?). Nyt on liikunta taas minimissään sakemannivaurioiden takia, joten raasu tylsistyy.
No ei oikein suju ei! :D Tavoite siis oli että Ruu haistaa astiaa missä on teellä hajustettu sideharso.
1) Ruu yrittää ottaa astian suuhun, kantaa ja/tai purra sitä. (Sitä on sattumalta tullut aikanaan palkattua kamalasti asioiden kantamisesta, kun se on niin hauska kun se tekee sitä niin tohkeissaan ja kantaa/noutaa mitä vaan).
2) Jos kantaminen ei ole sallittua eikä tuota palkkaa alkaa välittömästi haukkuminen.
3) Kun haukkuminen ei auta tai siitä pitää jopa kerrostalossa vähän kieltää, niin sitten se alkaa tuijotella tyhjyyteen kun se ei tiedä mitä pitää tehdä.
Ruu ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan kun tarjolla on mahdollisuus nameihin, ja tämä kun yhdistetään siihen että sen mielestä ei myöskään tapahdu mitään konkreettista, niin se turhautuu.
Otettiin pieni tuumailutauko ja alettiin alusta. Mietittiin mikä auttaa tokossa: Enemmän rauhallisia suullisia kehuja, vähemmän namia. Superonnistumisesta nami. Näin pystyy yliahne ja innokas porokoirakin ajattelemaan mitä tapahtuu. :D
Kehuin äänellä jokaisesta eleestä vähänkin astiaa kohti, jolloinka Ruu ehti tajuta mistä palkkio/kehu oikeastaan ansaitaan. Namia sai vasta kun nenä kävi tarpeeksi lähellä astiaa tai Ruu jopa tuuppasi nokkansa astian sisään. Ensimmäisten reenien lopputulos: Ruu työntää nokkansa astiaan, ei vielä malta haistella.
On se vaan vieläkin kuuden vuoden jälkeen vaikea tajuta että Ruu on niin innokas tekemään asioita, että pitää muistaa palkata sitä tarpeeksi maltillisesti. Pitää vaan muistuttaa itseään kokoajan: "Tekeminen on palkinto, tekeminen on palkinto..."
Onneksi on ihan se ja sama opitaanko me tästä mitään, on se meinaan kaukana siitä miltä hajutunnistuksen opettelun pitäisi näyttää, kun koiruus kiikuttaa lasia/mukia pitkin olkkaria... *hups*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti