Ajateltiin eilen illalla käydä Merjan ja Nukan kanssa ihan äkkiä vaan pellolla ulkoiluttamassa koirat. Melkein heti alkuunsa Otto häipyi metsään haistelemaan ja Ruu tietenkin perässä. Sitten alkoi haukku. Äänestä kuuli että nyt ei jahdattu toisiaan. Mutta oliko se mikään elukkakaan, kun ääni ei liikkunut? Ruu tuli kutsusta pois, Otto ei. Menin jo katsomaan että mitä ihmettä siellä hätyytellään, kun pusikon takana alkoi ryskyä. Sieltä tuli esiin kolme kappaletta hirviä. Ruu innostui uudelleen avustamaan Ottoa tässä Tärkeässä Tehtävässä, ja johan saatiin kahden koiran voimin elikoihin vauhtia. Sinne meni, koko konkkaronkka, ääni vain kaikkosi kauemmas.
No, me sitten odoteltiin hetki Merjan ja Nukan kanssa, ja aika nopeasti Ruu saapui takaisin paikalle. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen Ruun toimintaan. Se oli jo aluksi ollut haukkumassa hirviä mutta tuli sieltä pois kun kutsuin. Onko se nyt ihme jos se paineli takaisin hommiin, kun se oli kerran Oton mielestäkin niin tärkeä homma hoitaa? Oton kohdalla olen luopunut toivosta jo aikapäiviä sitten. Se tekee omia retkiään, hätyyttelee hirvet ja jänikset, ja jäljestää mitään kuulematta hyvien tuoksujen perässä.
Aika pian Ruun jälkeen Ottokin tuli hyvin onnellisen näköisenä takaisin. Koko koiran naama nauroi ja silmät loistivat. Kieli roikkui suusta pitkän juoksun ja jännityksen jäljiltä. Otolla oli ollut kivaa!
Oltiin tänään ulkoilemassa puomitiellä reilun tunnin verran. Koirilla oli hupia kun oli tullut taas lisää lunta. Kierrettiin lenkki vähän pidemmän kaavan kautta ja joutui itsekin vähän kiipeilemään mäkiä. Lenkin jälkeen oli hyvä ottaa vaatimattomat 2 ja puolen tunnin päiväunet. Sängyssä pötkötteli emäntä ja kaksi märkää ja onnellista koiraa.
Kopeloin koiria vähän lenkin jälkeen, mutta eipä niissä jumin merkkejä edelleenkään ollut. Ruuta piti taas tutkailla hieman tarkemmin, kun se Nukan kanssa keppiä kiskoessaan törmäsi puuhun kylki edellä. Kiljahdus taisi olla enemmän säikähdystä kuin sitä että olisi sattunut. Mutta minkäs sille voi jos naama osoittaa toiseen suuntaan kun kroppa menee kylki edellä ihan muualle. Eihän sitä nyt yhtä kaatunutta puuta mitenkään voi huomata. Eikä siinä pelkässä puussa niin mitään, mutta siitä törötti teräviä oksia. Ehdin jo säikähtää että taasko saatiin kohellusvammaa, mutta ei onneksi tällä kertaa.
Pieni lämpöhoito voisi kuitenkin illalla olla molemmille koirille vielä paikallaan.
Sitä on muka niin kiireinen olevinaan ettei ehdi kirjoitellakaan. Petri oli eilen ulkoiluttanut koirat Merjan ja Nukan kanssa, kun mun työpäivä venyikin suunniteltua pidemmäksi. Pellon toisella laidalla oli näkynyt kaksi rotikkaa ihmisineen, ja Otto oli lähtenyt niitä katsomaan kielloista huolimatta. Lähempänä Otto kuitenkin oli huomannut että ne olikin niitä koiria, niitä rotikoita, ja tullut kiireen vilkkaa takaisin.
Tänään ulkoilimme sitten puomitiellä. Päivä oli ihanan aurinkoinen. Otto vähän viipotti omien haisteluidensa perässä, mutta pysyi kuitenkin aika lähettyvillä ja tuli tarkastamaan välillä tilanteen ja syömään namia. Ruun luoksetulot tällä hetkellä toimivat hyvin. Välillä liiankin hyvin, kun ei ehdi edes kutsua kun se taas jo tulee luokse. Hyvä niin.
Ruun lihasjumitkin näyttävät nyt lähteneen Saaran hieronnan ja kotihoidon avulla. Ravi on rentoa ja selkä taas oikeassa asennossa.
Ulkoiltiin eilen Ruskossa pellolla. Otto on jokseenkin tullut hyväntuulisemmaksi hieronnan jälkeen. Se juoksi hirmuisia hepuleita pitkin peltoa, ympäri ja ympäri vain, ja haki Ruuta leikkimään. Ilmeisesti onnistuin Oton mielestä myös pelastamaan sen siltä pahalta labradorilta joka kävi sen päälle. Vaikka se iholle asti ehtikin, niin sain sen kuitenkin ajettua pois. Otto pysyi hyvin lähellä koko ulkoilun ajan ja piti silmällä ettei hukkaa mua. Kai se meinasi että äiskä auttaa jos tuleekin joku paha tilanne.
Ruu on alkanut taas oma-aloitteisemmin hakea kontaktia muhun kun se on irallaan. Eihän se ennenkään mihinkään lähtenyt, mutta nyt se pyörii jaloissa vähänväliä, ja kerjää namia. "Jos katson silmiin, niin saako namia? Jos tulen hetinyt luokse, niin saako namia? Tehdään hei jotain, saako siitä namia?" Aika hellyyttävä toisaalta. Ilahduttavaa on se, että narttutuoksuhuuman jälkeen korvat ovat taas tallella, eihän tässä ole enää pitkää aikaa poropaimennukseen! Tarkemmin kaksi viikkoa! Hui!
Anna nami!
Ruuta olen nyt ahkerasti venytellyt, hieronuta ja lämpöhoitanut. Kovasti se pääsee juoksemaan, sitä itseään ei näytä vaivaavan mikään. Rimadylliä ei olla enää syöty. Ruu tuntuu paremmalta ja liikkuu rennommin. Silti selkä on vielä ehkä hieman köyry, mutta suoristuu päivä päivältä. Niin ne jumit vaan lähtee sieltä pikkuhiljaa. Saaraa jo varailin, josko tarvitaan uusi hieronta, mutta katsn nyt vielä ensiviikkoon miten tuo lähtee tuosta sujumaan. Ei Ruussa enää mitään suurempia jumeja tunnu kuitenkaan. Kun nyt malttaisi riekkua vähän maltillisemmin ettei tuolla tavalla enää paikkojaan venäytä. Onneksi tällä hetkellä ei ole niin jäinen keli, on tassuissa vähän pitoa.
Mulla on tänään vapaapäivä. Kaikki alkoi kuitenkin mennä päin mäntyä aamusta alkaen. Jo aamupissillä vastaan tuli pari räyhäävää koiraa johon omat vastasi. Kompastuin ja astuin Ruun tassun päälle. koitin korjata mutta talloin sen hännän. Ruu tietty ulvahti ja Otto luuli että ne v astaantulevat koirat ovat syypäitä Ruun sattumiseen ja möykkäsi enemmän. Ruulle tuli stressi mokomasta välitapauksesta ja se alkoi järsimään keppiä saaden sen poikittain kitalakeensa. Keppiasiakin saatiin kuitenkin hoidettua ja päästiin kotiin.
Päivällä ajattelin viedä koirat erikseen ulos, jotta päästään taas muistelemaan miten ne ohitukset pitikään tehdä. Lähdin ensin Oton kanssa. Ohitukset sujuivatkin hyvin, yhtä lukuunottamatta. Iso labradoriuros riistäytyi irti omistajaltaan ja kävi Oton kimppuun. Se siis vain tuli ilman syytä meidän kimppuun. Omistaja istuu tyhmänä penkassa kun minä koitan potkia sen koiraa irti omastani. Sillä elukalla oli kuitenkin massaa noin 40kg. Lopulta sain sen irti Otosta ja itseni koirien väliin, jolloin hyökkääjä onneksi luovutti. Sen omistaja ei sanonut mitään. Ei anteeksipyyntöä. Ei edes kysynyt kävikö jotain.
Otto tärisi hetken pakoillaan kun tutkin kävikö pahasti. Reikiä ei onneksi löytynyt, henkisiä vammoja sitäkin enemmän. Onko kohta enää ihme jos munkaan koirat ei luota ohitustilanteisiin? Ruun lähdin suosiolla ulkoiluttamaan metsään, ei enää yhtään ohituksia tälle päivälle, kiitos.
Koiria hemmoteltiin tänään oikein kunnolla. Saara tuli hieromaan molemmat koirat. Ruu oli tuntunut paria päivää aiemmin jotenkin jäykältä, varsinkin vasemmasta lavasta. Vasemman olkavarren alueella olikin aika kipeä ja jumiutunut kohta. Todennäköisimmin tullut jostakin pienestä venähdyksestä/revähdyksestä. Välillähän pitää juosta ulkona niin että mutkat suoriksi kylkiluisua... Etuosan jumitus taas sitten oli aiheuttanut selän jumitusta. Koko koira hierottiin, ja hieronnan jälkeen Ruu pötkötteli vielä yhteensä tunnin TENS -sätkyttimessä.
Otto rakastaa hoitamista. Otto olisi ängennyt hoidettavaksi jo Ruun vuorolla. Kun sitten oli Oton vuoro, niin Otto olisi vaan halunnut koko tunnin vatsanrapsuttelua. Lopulta Otto kuitenkin tyytyi makoilemaan hierottavana, vaikka selkä olikin hieman jumissa. Oton selkä tosin jumiutuu vaikka ilman syytä, löytyyhän sieltä lannerangasta se vino nikama.
Ruu saa nyt pari-kolme päivää rimadylliä joka auttaa Ruuta taas liikkumaan oikein. Ohjelmaan kuuluu myös koirien venyttelyä ja lämpöhoitoa seuraavien päivien aikana.
Petri lupautui lähtemään Oton kanssa lenkille joten päätin viettää laatuaikaa Ruun kanssa. Tai niin ainakin luulin. Suunnittelin hieman pidempää lenkkiä, sillä kauhukseni huomasin päästäneeni Ruun lihomaan. Se oli loppuvuodesta niin laiha sairastaessaan rajun vatsataudin, jotta olin sitten hieman lihottanut sitä. Eläinlääkärin vaaka näytti 23 kiloa. Ei se nyt mahdoton lukema ole, puoli kiloa jos nipistäisi pois. Tai katsoisi jottei herra ainakaan enempää liho.
Mepä siis suuntasimme tuonne Suolijärven lähimetsään. En olekaan siellä aikoihin ollut, kun Otto ei pysy siellä oikein aisoissa, ja siellä on välillä jopa ruuhkaa (ollakseen siis metsä). No eipä tehnyt poikkeusta tämäkään kerta. Heti alkuun törmättiin pariin koiraan. Muutenkaan en Ruuta halunnut heti laskea irti, kun Ruu bongasi jonkun ihanan tyttötuoksun! Mikä ihmeen hormonihirviö tuosta porokoirasta on yhtäkkiä kehkeytynyt! Ei ollenkaan korvia yhtään millekkään käskylle! Suu väpättäen se koitti kiskoa eteenpäin.
Minähän sitten suivaannuin jottei tuommoinen kiskominen ja lussuttaminen käy päinsä. Käskytin Ruuta hetken aika vaativaan sävyyn. Ruu oli siis flexissä joten sillä oli liikkumavaraa. Käskytys alkoi: Odota! Sivulle! Toimi pienen protestoivan kitinän saattelemana. Okei, korvat siis on tallella. Olisiko sen eilisen silmälääkärin sijaan pitänyt viedä tuo kuulotutkimuksiin. Palkkasin Ruun ja vapautin sen. Hetken toisetelin Odota!, Sivulle! ja Tule! käskyjä. Korvat alkoivat pikkuhiljaa löytyä, vaikka välillä sai tosissaan vaatia jotta keskittyminen riitti.
Poikkesin sitten ilmeisen suositulta polulta hieman väljemmille vesille. Päästin Ruun vaapaaksi ja kokeilin vielä pari kertaa jotta korvat löytyy. Löytyihän ne, hyvä! Siellä me sitten molemmat kiivettiin hangessa mäkeä ja purettiin suurinta tarmoamme. Välillä leikittiin kepeillä ja Ruu alkoi muutenkin rentoutua kun päästiin pois tyttötuoksujen vyöhykkeeltä. Metsässä olikin sitten ihanan rauhallista ja Ruu oli todella hyvin kuulolla. Poiskin sieltä metsästä kuitenkin oli tultava, joten taas ne ihanat tuoksut saivat herrasen käymään ihan kierroksilla. Meidän osittain niin hieno lenkki päättyi siihen että viimeiseksi vielä hississä Ruun suu väpätti...
*huoh* Asuappa jossain muualla kuin kaupungissa.
Ruu kävi tänään silmätarkissa, ja terve on äijä myös silmien osalta! Päivällä ulkoiltiin puomitiellä. Otin piiitkästä aikaa yliäänipillin mukaan. Päätin kokeilla toisiko pilli luoksetuloihin yhtään potkua. Ottoa ei pillit pätkääkään kiinnostaneet ja se haahuili pitkin metsiä eikä sitä juurikaan näkynyt. Ruulle pillitin aina kun se oli tulossa jo minua kohti ja palkkasin namilla. Yksinollessaan Ruu tulee hyvin luokse, mutta Oton perässä Ruukin jää välillä haaveilemaan metsän hajujen perään.Ruulle pilli toimi yllättävän hyvin. Se selkeästi sai jo idean päästä kiinni, että tiettyyn ääneen liittyy nami. Tätä tullaan harjoittelemaan lähipäivinä tiiviisti, ja mahdollisesti otan pillin mukaan poropaimennukseen. Nyt vaan tehdään pillistä kiva namiautomaatti. Ruu osaa jo yhden äänen, joka tietää aina namia, ja se onkmin tehokas. Se on kuitenkin vain naksautus kielellä, ja metsässä saati paimennuksessa se ei tietenkään kauemmas kuulu. Oppi se pillin miten hyvin tahansa, saattaa olla että porot ovan niin jänniä ettei pillit siellä kiinnosta.
Otto taasen on alkanut ihan mahdottomaksi, ja minun jokakeväinen kastroisiko_Oton_vai_ei -pohdinta on alkanut. Otto karkailee metsässä. Se ei pysy enää ollenkaan mukana vaan juoksee ihan oman mielensä mukaan pitkin metsää ja mun huutelut on sille ihan yhdentekeviä. Samalla siitä oikein näkee miten sitä stressaa kaikki ihanat tyttöjen tuoksut. Suu väpättää ja kuola valuu ja olo on varmaan vähintäänkin tukala. Minkäs se hormooneilleen voi. Voisi kuitenkin vielä kerran kokeilla Tardak pistosta, ja siirtää kastroinnin Lapinreissun yli. Ettei sitten vaan reissu mene mönkään, jos sattuukin tulemaan jotakin komplikaatioita leikkauksesta.
Ruu on oppinut nyt oikein urakalla noutamaan asioita. Se tuo kintaita, lapasia, sukkia, kalsareita, korvaläppiä... Eilen illalla kävi hakemassa oikein pyykkinarulta pyykkipojalla kiinni olleen sormikkaan!
Lähdettiin Tammelaan reissuun. Kokeiltiin uutta reittiä navigaattorin avulla ja löydettiin itsemme ajelemasta jotakin pikkutietä joka oli loskaa ja sohjoa täynnä. Otto huolestui heti, kun reitti poikkesi normaalista. Se vilkuili pihalle ja muisti vinkua. Sanoin sille että olen ihan samaa mieltä, "iskän" reitti ei nyt ollut oikein hyvä...
Alkajaisiksi mentiin Petrin vanhempien mökille, ja koirat saivat kirmailla pitkin pihaa. Aikamoista hippaa niillä olikin, ja Otto nautiskeli elämästä ja kieriskeli hangessa. Sitten suunnattiin Petrin vanhemmille. Voisin repiä hiukset päästäni joka ikinen vierailukerta kun koirat ei vaan osaa käyttäytyä. Nyt Oton piti ensimmäiseksi omia kaikki Lulun luut ja vahtiä niitä. No, ne kerättiin pois, taas kerran. Sitten piti vahdata kissan tekemisiä. Tai Oton piti, Ruu osasi katsoa kissaa nätisti ja jättää sitten rauhaan. Kun kissa ei suostunut tuoliltaan liikkumaan tuijotuksen voimalla, piti Oton sille tietenkin haukkua. Ruu löysi tennispallonpallon. Pallo, pallo, pallo. Pallopallopallopallo. Pallo meni rikki.
Seuraavana päivänä kissan jahtaamista, ruuan kerjäämistä ja yleistä hulabaloota piti jatkaa. Aamupissillä Ruu ajoi fasaanipariskunnan pois pihalta, ja oli aikaansaannoksestaan oikein ylpeä.
Koirat ovat parina päivänä ihmeissään haistelleet ja nuuhkutelleet kotiintulevaa emäntää. On taas ihan uusia haisuja tullut mukaan tallilta, jossa pyörii vielä neljä koiraakin.
Tänään ulkoiltiin taas kultsuneiti Nukan kanssa. Ruulla ja Nukalla on välillä ihan omanlaiset leikit: Sekoitus kultsupainia, juoksemista, hippaa ja hyökkäilyä. Hauskaa näyttää tyypeillä olevan. Otto juoksentelee välillä vähän omia polkujaan, mutta leikkii myös mukana. Ulkoilutuokion ja neitoseuran kruunasi kotiin tullessa putkiluut. Tasaista ja rauhallista järsimistä ja kalvamista, siitä on onnelliset koirat tehty.
Täällä meidän naapurustossa taitaa kaikilla nartuilla olla juoksut. Ulkoilu on jokseenkin hermoja raastavaa ja koiratkin vaikuttavat olevan hieman tukalassa tilanteessa kun tuoksut vievät vaan mennessään ja olo on levoton. Tuntuu kuin ulkoilu olisi pelkkää koirien kiskomista pissaläntistä toiseen.
Päädyttiin sitten lähtemään Ruskoon pellolle ulkoilemaan. Mukaan tulivat Merja ja kultsuneiti Nuka. Syrjemmällä haisut eivät ressanneet koiria ja kolmikko kirmasi pitkin lumista peltoa eestaas, painileikkejä unohtamatta. Kun Nuka ei vikkelyydessä pärjännyt Ruulle, keksi se oivan keinon taltuttaa porokoiran aloilleen: "Tää makaa nyt sun päällä, ja se pysyy siellä alla ihan hiljaa!". Kyllä tuosta tomeran emännän saisi, tuumasi Ruu.
Nyt kotona on rauha laskeutunut maahan tyttöjen osalta, ja ainoa huolenaihe koirilla on iltaruuan ajankohta...
Otto pääsi tokoilemaan tänään. Aluksi Ottoa kiinnosti kovasti lumikasat ja myyräjahti, mutta pian hoksottimet syttyivät tokoilulle. Alkuun paikallamakuuta. Ottoa muka palelsi toppamanttelista huolimatta. Nousi välillä seisomaan mutta ei liikkunut paikaltaan. Palautin sen maahan ja lopetin onnistuneeseen pätkään.
Seuraavaksi seuraamista hangessa, parkkipaikkaa kun ei oltu aurattu. Hangessa taiteillessa kaikki sujui kutakuinkin hyvin, mutta kun koitin itse päästä helpommalla kulkemalla auton renkaan jäljessä, otti Otto mallia. Seuraamisen väljyys oli se, miten kaukana viereinen autonrenkaanjälki kulki. Fiksu koira. Saatiin kuitenkin ihan iloista ja onnistunutta seuraamista aikaiseksi.
Luoksetulo oli hupia. Niin hupia että Otto veteli hepuleita pitkin hankea. Päätettiin sitten kunnolla hullutella hetki ennen ruotuun palaamista. Jos Otto saa hepuleita, sillä on hitsin hauskaa ja se innostuu mistä tahansa. Tämä hepulivälikohtaus oli siis positiivinen asia. Luoksetuloja jatkettiin vähän hengästyneenä, mutta tyytyväisenä. Normiluoksetulot sujuivat vauhdilla ja hyvin. Kokeilin luoksetuloa myös pysäytyksellä. Annoin pysäytyskäskyn ja viskaisin namin kohti Ottoa. Otto pysähtyi kun sai kopin namista, jolloin toistin seis-käskyn ja Otto jäi seisomaan. Loppuun pari normaalia läpijuoksua.
Kaukokäskyjen istu-maahan-istu toimii noin 3 metrin matkalta ok. Puoltakin metriä pidempi matka saa koiran epävarmaksi ja se saattaa istu-käskyllä nousta seisomaan, tai maahan-käskyllä hiippailla eteenpäin. Pikkuhiljaa hivuttauduin sen puoli metriä taaemmas ja palkkasin jokaisesta asennon vaihdosta. Loppuun lyhyt sarja lyhyemmältä matkalta ja paljon palkkaa.
Noudossa tehtiin kaikki hienosti, lukuunottamatta kapulan mupeltamista. Kapulaa pidettiin suussa samalla kun silittelin Ottoa kaulasta. Kapula luovutettiin hienosti, kapula haettiin pienen matkan päästä ja lopuksi tultiin sivullekin kapula suussa. Pari kokonaista nouto liikettä, ja loppuun hauskaa heilumista kapula suussa ja pari helppoa pito-luovutusta.
Lopuksi vielä lyhyt hetki piilopaikallamakuuta lyhyellä matkalla ja lyhyellä ajalla. Toimi mainiosti. Hieno Otto!
Ruu osallistui tänään Suomen Belgianpaimenkoirayhdistyksen järjestämään olisiko koirastasi suojeluun -tapahtumaan. Ennen meidän vuoroa Ruu kuitenkin bongasi nokkaansa juoksuisen kelpieneidin tuoksut, ja herraa haaveilutti hieman muutkin asiat kuin saalis- ja taisteluleikit.
Viettitaso:
Matala, ei keskity ----- Korkea, keskittynyt
Viettitaso arvioitiin janan puoliväliin. Maalimiehen arvion mukaan viettiä löytyy, mutta koira ei ole ihan varma miten ja mihin sitä käyttäisi. Harjoittelulla kaivettavissa enemmän esiin.
Saaliskäyttäytyminen:
Ei saalista ----- Saalistaa voimakkaasti, keskittyneesti
Saaliskäyttäytyminen myös puolivälissä. Keskittyminen oli vähän hakusessa mutta ajoittain Ruu muisti mitä oltiin tekemässä ja saalisti mallikkaasti. Ja sitten pitikin taas kurkata näkyisikö sitä kelpieneitoa vielä jossain. Ja hei, sihteerin papereitakin kai saa saalistaa ohimennen?
Puruote:
Rauhaton, vajaa ----- Rauhallinen, syvä
Puruote löytyy reilusti janan "paremmasta" päästä. Ei mikään valmiin suojelukoiran puru tietenkään, mutta oikein hyvä ja varma ote tällaiselle tavan tallaajalle. Ruu puri riepuun kiinni varmasti ja piti hyvin kiinni.
Itsevarmuus:
Epävarma, tukeutuu ohjaajaan ----- Varma, toimii itsenäisesti
Itsevarmuus hieman yli puolivälin, taas "paremmalla puolella". Koira on maalimiehen mukaan itsevarma, ei tukeudu ohjaajaan, ei paineistu ja vastaa haasteisiin. Itsevarmuuttakin voi treenata lisää ja sitäkautta keskittyminenkin parantuu vaikka niitä juoksunarttuja olisi maisemissa. Ruu ei kuitenkaan hämmentynyt oudostakaan tilanteesta, ja sitä sai läpsiä lelulla leikkiin ilman että Ruu olisi osoittanut pienintäkään epävarmuutta tilanteessa.
Mä olen jotenkin luullut että mun molemmilla koirilla olisi kaksi korvaa kumpaisellakin. Niinkuin korvapari per koira. Sekin vielä menee jakeluun, että Otto ehkä kuulee huonommin kun sen korvat kerta on lupassa. Tai ainakin että se mun ääneni sitten jotenkin välillä valikoituu. Mutta ei. Tänään oli kaksi korvatonta otusta liikkeellä, joilla korvat toimittivat vain koristeiden virkaa.
Päätettiin siis lähteä koko konkkaronkka metsään ulkoiluttamaan koiria. Ei takuulla tullut ketään vastaan kun meidät kuuli jo kaukaa. Tai ainakin minut kuuli. Tyypit vaan juoksentelee häntä putkellä sinnetänne ja pois näkyvistä ja mun kutsut kaikuu ihan kuuroille korville. Namia sai aina kun tuli luokse, mutta jopa Ruu huiteli menojaan ja viis veisasi mun kutsuista, huudoista, maanitteluista saati karjumisesta.
Vasta kun suurimmat höyryt oli juostu hankeen, mehevimmät haisut haisteltu ja omistaja epätoivon partaalla, alkoi homma sujua. Siis noin viimeiset 5 minuuttia lenkistä...
Blogin aloitus on omistettu Jonnalle. Tässä se nyt on! Jos omistaja pysyy ahkerana niin koirien tempauksia saa lukea täältä. Varsinainen treeniblogi tämä ei ole, vaikka joitakin onnettomia yrityksiä harrastaa eri lajeja kirjataan mahdollisesti tänne. Lähiaikojen kirjoitukset koskevat varmasti paljon jännitystä liittyen poropaimennustapahtumaan ja koko reissuun yleensä. Nyt on Ruu ilmoitettu, vapaapäivät järjestetty ja majoitus varattu. Ai niin, ja auto sovittu lainaan. Vaikka Honda niin kovin kiva auto onkin, niin 900km/suunta on sille ehkä kuitenkin liikaa. Vielä toivotaan että Ruu mahtuu mukaan kokeeseen ja reissu voi alkaa. Sitten sitä vasta toivotaankin, jotta nimittäin koiralla olisi korvat tallella itse tapahtumassa.
Otto ja Ruu
