Sammui pieni aurinkoni,
taivas kanssani vuolaasti itki.
Kiitos, että olit elämässäni,
arvokas oli jokainen hetki.
Muistot laitan tiukasti sydämeeni,
rakas pieni Armakseni.
Nyt olet kivuista vapaa.
Lepää rauhassa Armas.
tiistai 28. helmikuuta 2017
lauantai 25. helmikuuta 2017
Huldan agiepikset
Tänään reissattiin kaverin ja koiriensa kanssa Saloon agiepiksiin. Huldalle mulla oli oikeastaan vain yksi tavoite: Keskittyimistä ensimmäisen radan alusta asti, vaikka paikka oli meille taas täysin uusi. Tämä tavoite täyttyi kirkkaasti. Itse möhlin ensimmäisen radan siihen astisen nollan viimeisellä esteellä sillä, että en kertakaikkiaan ohjannut koiraa sille (joo, joku aivopieru pääsi käymään), ja kun se ei ollut edes ihan täysin suorassa linjassa edellisen esteen kanssa, niin Hulda teki työtä käskettyä ja jätti sen hyppäämättä. Tokalta radalta sitten tuli se nollakin.
Rata sinänsä oli helppo, mutta uudessa paikassa Hulda oli aavistuksen normaalia hitaampi kuin kotikentällä, ja musta tuntui ettei se olekaan yhtäkkiä niin estehakuinen ja irtoava kuin kotona, joten varmistelin esteitä ihan todella paljon kuljettamalla Huldaa ihan "perille asti" niille. Voi toki olla, että se vaati sen, tai sitten ei. Vauhtia ei kuitenkaan hirveästi ollut, joten mä ihan hyvin ehdin sen kanssa joka esteelle tälläkin tavalla.
Ongelmia tuotti lähinnä seiskan jälkeen saada Hulda poistumaan houkutelevalta hyppysuoralta. Mitään putkijarrua ei vielä osata, ja sitä eteenmenoa on niin kovin vahvistettu, että Hulda hetkellisesti pahoitti mielensä mun kiljumisesta ja näytti siltä, että aikoo jättää mut radalle yksin huutamaan. "Olisit aiemmin sanonut, pahvi", se tuumi. Laajan jolkottelukaaren jälkeen se päätti kuitenkin vielä olla mun matkassa ja pisti jälleen laukaksi. Hyvä tyttö!
Loppuviimein siis jäätiin paljon plussan puolelle: 1) Hulda keskittyi alusta asti vieraassa paikassa, 2) lähdöissä pysyi todella hyvin odottamassa, 3) tehtiin nollarata ja 4) sijoituskaan ei ollut pöllömpi 7., joka oli reilusti puolenvälin paremmalla puolella.
Petrattavaa jäi toki mun ohjaamiselle (kas kun ei yllätä) ja uusien asioiden opettelulle, sekä Huldalle kun saadaan lisää este- ja itsevarmuutta vieraissa paikoissa, niin vauhtikin todennäköisesti sieltä löytyy.
 |
| Möllihyppäri, rimat 45 cm. |
Ongelmia tuotti lähinnä seiskan jälkeen saada Hulda poistumaan houkutelevalta hyppysuoralta. Mitään putkijarrua ei vielä osata, ja sitä eteenmenoa on niin kovin vahvistettu, että Hulda hetkellisesti pahoitti mielensä mun kiljumisesta ja näytti siltä, että aikoo jättää mut radalle yksin huutamaan. "Olisit aiemmin sanonut, pahvi", se tuumi. Laajan jolkottelukaaren jälkeen se päätti kuitenkin vielä olla mun matkassa ja pisti jälleen laukaksi. Hyvä tyttö!
1. rata 5vp. (Otin vikan esteen uudestaan,
puuttuu videolta.)
2. rata, 0 vp.
Loppuviimein siis jäätiin paljon plussan puolelle: 1) Hulda keskittyi alusta asti vieraassa paikassa, 2) lähdöissä pysyi todella hyvin odottamassa, 3) tehtiin nollarata ja 4) sijoituskaan ei ollut pöllömpi 7., joka oli reilusti puolenvälin paremmalla puolella.
Petrattavaa jäi toki mun ohjaamiselle (kas kun ei yllätä) ja uusien asioiden opettelulle, sekä Huldalle kun saadaan lisää este- ja itsevarmuutta vieraissa paikoissa, niin vauhtikin todennäköisesti sieltä löytyy.
 |
| Homma hoidettu! |
torstai 23. helmikuuta 2017
Viimeisiä oljenkorsia
Nyt pelottaa enemmän kuin pitkään aikaan. Varasin Armakselle viime viikolla ajan tohtorille, ja tänään sinne sitten mentiin samalla kun Huldalla oli rokotus. Tarkoitus oli ensin katsoa mitä lepo (ja se Tramal tottakai joka tässä on jatkuvasti mennyt) tekee kintulle. Olihan se levossa parempi, mutta eilen kävelytin Armasta vähän enemmän - joka silti oli vielä hyvin vähän - ja jalka kipeytyi heti enemmän ja ontuma paheni. Samaten levossakin ollessaan Armas ei anna taivuttaa lekattua jalkaa kyynärnivelestä enempää kuin noin 90 asteen kulmaan. Se saattaa kyllä itse maata asennossa jossa jalka on enemmän koukussa, mutta muut eivät saa sitä väännellä. Samahan se on itsellä kun on vaikka polvi tosi kipeä. Itse sitä vielä pystyy liikuttelemaan jotenkin, mutta auta armias kun joku muu siihen menee ja koskee, niin tekee mieli tirvaista vääntelijää jakkaralla naamaan.
Eläinlääkäri paikallisti kivun myöskin nimenomaan kyynärniveleen, eli mun kotidiagnoosi osui ihan oikeaan. Siitä sitten suunnitellusti piikitettiin niveleen kortisonia. Tämä on se meidän viimeinen oljenkorsi, joka joko auttaa, tai ei auta. Ja jos se auttaa, se tekee sen ihan muutamassa päivässä. Se on toki hyvä juttu, ettei tarvitse hullun tässä olla kauempaa jännityksessä, ja etenkään Armaksen kivuissaan. Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että jos kortisoni ei auta, niin meillä ei ole Armaksen kanssa montaa päivää enää jäljellä.
"Eikö sille nyt mitään ole enää tehtävissä?". Riippuu kai siitä, missä menee kenenkin kipuraja ja elämänkatsomus. Mun mielestä sille ei ole tehtävissä enää mitään, mikä parantaisi tilannetta nykyisestä. Sen voisi periaatteessa kolmannen kerran leikata, mutta se on rikki mikä rikki. Apu olisi tuskin enää edes sitä mitä viimeksi, joten leikkauksesta toipumisaika vs. hyöty olisi kokolailla plus miinus nolla. Mun mielestä olisi kohtuutonta leikellä koiraa puolenvuoden välein, kun siitä ei kuitenkaan näemmä ehjää enää saa.
Kipulääkitykset on kokeiltu, ja kun gabapentiini tai tulehduskipulääkkeet eivät sovi, niin Tramalilla mennään. Tällä erää jalka on kuitenkin niin kipeä, ettei sekään meinaa Armasta kivuttomaksi tehdä. Täydellisessä levossa sen teho on tällä hetkellä riittävä, mutta sohvakoristeen virka ei ole aktiivisen nuoren koiran elämää.
Parkuhan siinä lopulta pääsi, kun tajuntaan lopulta iskostui se tosiasia, että nyt on kaikki voitava tehty. Enää ei voi tuudittautua siihen ajatukseen, että vielä on jotain mitä kokeilla jos paha paikka tulee. Nyt on se paha paikka, ja viimeinen oljenkorsi on käytetty. Nyt ei voi kuin odottaa ja toivoa. Ensi viikolla ollaan viisaampia.
Eläinlääkäri paikallisti kivun myöskin nimenomaan kyynärniveleen, eli mun kotidiagnoosi osui ihan oikeaan. Siitä sitten suunnitellusti piikitettiin niveleen kortisonia. Tämä on se meidän viimeinen oljenkorsi, joka joko auttaa, tai ei auta. Ja jos se auttaa, se tekee sen ihan muutamassa päivässä. Se on toki hyvä juttu, ettei tarvitse hullun tässä olla kauempaa jännityksessä, ja etenkään Armaksen kivuissaan. Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että jos kortisoni ei auta, niin meillä ei ole Armaksen kanssa montaa päivää enää jäljellä.
"Eikö sille nyt mitään ole enää tehtävissä?". Riippuu kai siitä, missä menee kenenkin kipuraja ja elämänkatsomus. Mun mielestä sille ei ole tehtävissä enää mitään, mikä parantaisi tilannetta nykyisestä. Sen voisi periaatteessa kolmannen kerran leikata, mutta se on rikki mikä rikki. Apu olisi tuskin enää edes sitä mitä viimeksi, joten leikkauksesta toipumisaika vs. hyöty olisi kokolailla plus miinus nolla. Mun mielestä olisi kohtuutonta leikellä koiraa puolenvuoden välein, kun siitä ei kuitenkaan näemmä ehjää enää saa.
Kipulääkitykset on kokeiltu, ja kun gabapentiini tai tulehduskipulääkkeet eivät sovi, niin Tramalilla mennään. Tällä erää jalka on kuitenkin niin kipeä, ettei sekään meinaa Armasta kivuttomaksi tehdä. Täydellisessä levossa sen teho on tällä hetkellä riittävä, mutta sohvakoristeen virka ei ole aktiivisen nuoren koiran elämää.
Parkuhan siinä lopulta pääsi, kun tajuntaan lopulta iskostui se tosiasia, että nyt on kaikki voitava tehty. Enää ei voi tuudittautua siihen ajatukseen, että vielä on jotain mitä kokeilla jos paha paikka tulee. Nyt on se paha paikka, ja viimeinen oljenkorsi on käytetty. Nyt ei voi kuin odottaa ja toivoa. Ensi viikolla ollaan viisaampia.
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
Valintoja ja kontakteja
On tässä tullut jahkailtua viimepäivät muun muassa kontakteja. Aluksihan olin sitä mieltä, että en ala niitä nysväämään. Menon on oltava turvallista toki, mutten jaksa hinkuttaa mitään kontakteja varsinaisesti. Tähän oli oikeastaan vaan yksi syy, jota kovin moni tuskin pystyy ymmärtämään. Tai mistäs minä sen tiedän. En ole tainnut kertoa siitä kuin yhdelle tai kahdelle ihmiselle. Täällä koirablogissa en ole omaan terveyteeni liittyviä juttuja juurikaan avannut, mutta jos en asiaa nyt yritä selittää, ei sitä kukaan voi ymmärtääkään. Vaan toisaalta tarvitseekokaan?
Mulla on siis semmoisia sairauksia, joiden kanssa olen ollut välillä lähes vuodepotilaana ja erittäin kivulias, ja suunta oli pitkään huonompaan ja huonompaan. Nyt vaikka oikean lääkärin löydyttyä on saatu vointia hilattua huimasti ylöspäin, niin pahenemisvaiheita tulee olemaan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Yhdessä kohtaahan oli agility jo lopetettava kokonaan, kun kroppa ei kerta kaikkiaan kestänyt sitä.
No miten tämä liittyy mihinkään? No siten, että mulla on ollut aivan hirvittävä pelko koko ajan, että se vointi tulee ja romahtaa ihan varmasti heti huomenna. Tai viimeistään ensiviikolla. Sinänsä ihan ymmärrettävää jos kunto on laskenut kuin lehmän häntä viimeiset viisi vuotta. Mulla on ollut sellainen olo, etten halua kuluttaa aikaa niiden kontaktien nysväämiseen, varsinkaan kun Huldalle ei ole tapana mitkään itsetuhoisen vaaralliset sinkoilut kontakteilta pää edellä alas, vaikkei niihin sitten osuisikaan joka kerta. Tuntuu kuin aika olisi jatkuvasti kortilla, ja haluan käyttää sen agilityyn riittävän terveenä olevan ajan miten itse mieluisammaksi koen.
Mun mielestä ihan täydellisen järkeenkäyvää, mutten osaa suht terveen ihmisen näkövinkkelistä sanoa, että käykö tää kenenkään muun järkeen. Mitään vaarallistahan ei kuitenkaan kenellekään ole tapahtunut, ja jokainen harrastaa tavallaan. Mun ajatus oli, että jos edes pystyn agilityn parissa höntsäilemään, niin olen siihen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten edelleen olen, mutta nyt kun vointi on syksystä asti ollut jokseenkin parempi, eikä se pahenemisvaihe tullutkaan heti eilen eikä viime viikolla, niin se tavoitteellisempi harrastaja minussa on nostamassa päätään. Sanoin aiemmin, että itseänipä siinä ammun jalkaan, jos haluankin joskus kisoihin ja mun pitää aloittaa kontaktien opettaminen alusta. Nyt olen eri mieltä. Mä tein silloin tietoisen valinnan, enkä kadu sitä pätkääkään. Se toimi silloin mulle ja Huldalle, ja teki harrastamisesta äärimmäisen mielekästä ja virkistävää.
Nyt on kuitenkin pieni ajatus, että jos tässä ei olisikaan hullu kiire kokoajan tuli hännän alla jonnekin, että miksen toisaalta voisi niitä kontakteja opettaa. Ajan kanssa. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Paitsi jos tulee pahenemisvaihe, mutta sitä en voi kuitenkaan estää vaikka murehtisin asiaa 24/7.
Mutta itse asiaan, eli niihin kontakteihin. Seuraavanlaisia ajatuksia sinkoilee päässä epämääräisessä järjestyksessä:
* 2o2o on itselle tutuin tapa, ja sen kriteeri on koiralle selkein (?). Tai ainakin selkeä opettaa.
* Siinä ärsyttää se, että vauhtilajissa pitää stopata koko koira, varsinkin rodulla joka ei niiden huippuaikojen kärjessä muutenkaan helposti viihdy.
* Ei sillä vauhdilla toisaalta tee mitään, jos tulee vitonen kontaktilta.
* Musta tuntuu, ettei musta ole opettamaan kuitenkaan juoksaria.
* Aion ottaa kaikista vastusteluista huolimatta kontaktille oman käskyn, estekäskyn lisäksi. Koska mä voin, jos mua huvittaa.
* Tämän hetken harkinta on, etten välttämättä ota 2o2o kontaktia A:lle. Hulda on suht pieni, ja useimmiten osuu sinne kyllä. Toistaiseksi. Ja joojoo, kun tulee vauhtia ja varmuutta jne jne...
* Olen sitäkin mieltä, että kun koira varmasti osaa kontaktin käskyllä, se ei himmaile ennenkuin oikeassa paikassa. Kuitenkin sitten epäilyttää, että kun se opetusvaiheessa väkisinkin hidastuu, niin sille tulee opetettua samalla se hidastelu kohti kontaktia. Tähän auttaisi käskyn opettaminen ensin muualla, kuten laatikoiden päällä, portaissa, jne.
* Ei siis ehkä olekaan niin huono juttu, että Huldalle on ehtinyt muodostua jonkinlainen mielikuva, että puomille ei kuulu himmailu.
Että semmoista täällä pohdin...
Mulla on siis semmoisia sairauksia, joiden kanssa olen ollut välillä lähes vuodepotilaana ja erittäin kivulias, ja suunta oli pitkään huonompaan ja huonompaan. Nyt vaikka oikean lääkärin löydyttyä on saatu vointia hilattua huimasti ylöspäin, niin pahenemisvaiheita tulee olemaan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Yhdessä kohtaahan oli agility jo lopetettava kokonaan, kun kroppa ei kerta kaikkiaan kestänyt sitä.
No miten tämä liittyy mihinkään? No siten, että mulla on ollut aivan hirvittävä pelko koko ajan, että se vointi tulee ja romahtaa ihan varmasti heti huomenna. Tai viimeistään ensiviikolla. Sinänsä ihan ymmärrettävää jos kunto on laskenut kuin lehmän häntä viimeiset viisi vuotta. Mulla on ollut sellainen olo, etten halua kuluttaa aikaa niiden kontaktien nysväämiseen, varsinkaan kun Huldalle ei ole tapana mitkään itsetuhoisen vaaralliset sinkoilut kontakteilta pää edellä alas, vaikkei niihin sitten osuisikaan joka kerta. Tuntuu kuin aika olisi jatkuvasti kortilla, ja haluan käyttää sen agilityyn riittävän terveenä olevan ajan miten itse mieluisammaksi koen.
Mun mielestä ihan täydellisen järkeenkäyvää, mutten osaa suht terveen ihmisen näkövinkkelistä sanoa, että käykö tää kenenkään muun järkeen. Mitään vaarallistahan ei kuitenkaan kenellekään ole tapahtunut, ja jokainen harrastaa tavallaan. Mun ajatus oli, että jos edes pystyn agilityn parissa höntsäilemään, niin olen siihen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten edelleen olen, mutta nyt kun vointi on syksystä asti ollut jokseenkin parempi, eikä se pahenemisvaihe tullutkaan heti eilen eikä viime viikolla, niin se tavoitteellisempi harrastaja minussa on nostamassa päätään. Sanoin aiemmin, että itseänipä siinä ammun jalkaan, jos haluankin joskus kisoihin ja mun pitää aloittaa kontaktien opettaminen alusta. Nyt olen eri mieltä. Mä tein silloin tietoisen valinnan, enkä kadu sitä pätkääkään. Se toimi silloin mulle ja Huldalle, ja teki harrastamisesta äärimmäisen mielekästä ja virkistävää.
Nyt on kuitenkin pieni ajatus, että jos tässä ei olisikaan hullu kiire kokoajan tuli hännän alla jonnekin, että miksen toisaalta voisi niitä kontakteja opettaa. Ajan kanssa. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Paitsi jos tulee pahenemisvaihe, mutta sitä en voi kuitenkaan estää vaikka murehtisin asiaa 24/7.
 |
| Silloin kun Hulda oli pieni, ja siitä tuli rengashullu. :) |
Mutta itse asiaan, eli niihin kontakteihin. Seuraavanlaisia ajatuksia sinkoilee päässä epämääräisessä järjestyksessä:
* 2o2o on itselle tutuin tapa, ja sen kriteeri on koiralle selkein (?). Tai ainakin selkeä opettaa.
* Siinä ärsyttää se, että vauhtilajissa pitää stopata koko koira, varsinkin rodulla joka ei niiden huippuaikojen kärjessä muutenkaan helposti viihdy.
* Ei sillä vauhdilla toisaalta tee mitään, jos tulee vitonen kontaktilta.
* Musta tuntuu, ettei musta ole opettamaan kuitenkaan juoksaria.
* Aion ottaa kaikista vastusteluista huolimatta kontaktille oman käskyn, estekäskyn lisäksi. Koska mä voin, jos mua huvittaa.
* Tämän hetken harkinta on, etten välttämättä ota 2o2o kontaktia A:lle. Hulda on suht pieni, ja useimmiten osuu sinne kyllä. Toistaiseksi. Ja joojoo, kun tulee vauhtia ja varmuutta jne jne...
* Olen sitäkin mieltä, että kun koira varmasti osaa kontaktin käskyllä, se ei himmaile ennenkuin oikeassa paikassa. Kuitenkin sitten epäilyttää, että kun se opetusvaiheessa väkisinkin hidastuu, niin sille tulee opetettua samalla se hidastelu kohti kontaktia. Tähän auttaisi käskyn opettaminen ensin muualla, kuten laatikoiden päällä, portaissa, jne.
* Ei siis ehkä olekaan niin huono juttu, että Huldalle on ehtinyt muodostua jonkinlainen mielikuva, että puomille ei kuulu himmailu.
Että semmoista täällä pohdin...
tiistai 21. helmikuuta 2017
Huldan agitreenit: Omat reitit
Tänään tehtiin rataa, ja siitä tuli melko vaikea erityisesti hallin läpi kulkevien tolppien takia. Ratapiirroksessa kaikki näyttää vielä suht simppeliltä, mutta kun sekaan lykätään läjä pylväitä, joiden katveeseen osa esteistä jää, niin se ei ollut kovin helppoa.
Videoita on lähinnä kohdista, joissa mikään ei järin onnistu - tietenkään. Ensimmäinen ongelma oli muurille osuminen kohdassa 7, jonka jälkeen vielä suurempi ongelma oli saada Hulda edes vilkaisemaan mun ohjausta. Huldan mielestä loogisin ja nopein reitti muurilta putkeen nro 9 on, noh, mennä suoraan putkeen nro 9. Ei paljon hetkauta rintamasuunnat, käsien asennot tai edes käskyt, kun porokira on ratkonut ongelmakohdat ihan itse taakseen vilkaisematta. :D
Kohta 6-9 saatiin lopulta onnistumaan jotenkuten. Rataa oli jo hinkattu siinä määrin, että Hulda jälleen ilmoitti olevansa tauonkin jälkeen kypsä tähän samaan harjoitukseen. Tehtiin vielä kuitenkin vähän toisenlaista pätkää (jota nyt ei ole kuvaan merkattu), ja se meni ihan reippaasti. Ilahduttavaa oli myös se, että mun ei tarvinnut joka tolpan takaa Huldan kanssa kiertää, vaan se irtosi sivusuunnassa esteille. Toisaalta siis sen omatoimisuuden vahvistamisesta on ollut paljonkin hyötyä, mutta samaan aikaan se on saattanut hieman vahvistaa Huldalle käsitystä, että hän voi itse valita reitit niin halutessaan. Eipä tässäkään ole muuta kuin peiliin katsominen, ja opetettava lisää asioita. Kuten ohjauksen kuuntelua nyt ihan ensinalkuun. Loppuun tehtiin vielä vähän keinua, sekä keppejä.
Videoita on lähinnä kohdista, joissa mikään ei järin onnistu - tietenkään. Ensimmäinen ongelma oli muurille osuminen kohdassa 7, jonka jälkeen vielä suurempi ongelma oli saada Hulda edes vilkaisemaan mun ohjausta. Huldan mielestä loogisin ja nopein reitti muurilta putkeen nro 9 on, noh, mennä suoraan putkeen nro 9. Ei paljon hetkauta rintamasuunnat, käsien asennot tai edes käskyt, kun porokira on ratkonut ongelmakohdat ihan itse taakseen vilkaisematta. :D
Hankala kulma muurille
Ja kun se onnistui, niin Hulda meni jo!
Kohta 6-9 saatiin lopulta onnistumaan jotenkuten. Rataa oli jo hinkattu siinä määrin, että Hulda jälleen ilmoitti olevansa tauonkin jälkeen kypsä tähän samaan harjoitukseen. Tehtiin vielä kuitenkin vähän toisenlaista pätkää (jota nyt ei ole kuvaan merkattu), ja se meni ihan reippaasti. Ilahduttavaa oli myös se, että mun ei tarvinnut joka tolpan takaa Huldan kanssa kiertää, vaan se irtosi sivusuunnassa esteille. Toisaalta siis sen omatoimisuuden vahvistamisesta on ollut paljonkin hyötyä, mutta samaan aikaan se on saattanut hieman vahvistaa Huldalle käsitystä, että hän voi itse valita reitit niin halutessaan. Eipä tässäkään ole muuta kuin peiliin katsominen, ja opetettava lisää asioita. Kuten ohjauksen kuuntelua nyt ihan ensinalkuun. Loppuun tehtiin vielä vähän keinua, sekä keppejä.
sunnuntai 19. helmikuuta 2017
Huldan agitreenit
Tänään taas treenailtiin meidän sunnuntain harrasteluryhmässä. Tyrkyllä oli kuvan mukaista rataa, jossa ensiyrittämällä mönkään menivät puomille ohjaaminen, sekä esteelle 14 ehtiminen.
Alku näyttää sykkyrältä sinne tänne, ja siltä se rataantutustumisessa tuntuikin. Se kuitenkin meni yllättävän sujuvasti takaakiertoineen kaikkineen. Puomille en ohjannut riittävän täsmällisesti, joten Hulda sujahti ylösmenosta ohi. Parempi vaihtoehto se, kuin tippua/kaatua siitä hyvästä, että on kurvannut huonosta kulmasta liian lujaa esteelle. Yllätyksekseni Hulda menetti taas ripauksen itseluottamustaan mun huonosta ohjaamisesta, ja meni puomille vasta, kun ohjasin sen sinne jopa ihan ylikorostuneen huolellisesti ihan viivasuorasta linjasta. Sen jälkeen se sitten taas jo sujuikin ihan normaaliin malliin.
Ensiyrittämällä en sitten mitenkäänpäin ehtinyt ohjata Huldaa esteelle 14, vaan olin niin kovin jäljessä Huldan pinkoessa minkä kintuista irtosi, että Hulda kääntyi liian aikaisin ja meni esteestä ohi. Sitävastoin Hulda sujahti ongelmitta putkeen vaikeasta kulmasta, niinkuin olisi sitä aina tehnyt. Todellisuudessa niitä on tehty tosi vähän, eikä näin vaikeaa ollenkaan.
Ensimmäisen räpellyksen jälkeen otettiin sama pätkä heti uudestaan. Ohjasin puomille huolellisemmin, ja oikaisin heti puomin jälkeen reilusti kohti putkea nro 13 huudellen samalla Huldalle estekäskyjä. Kiltisti se suoritti jokaisen vaikken ollut sitä niille erikseen "taluttamassa". (Irtoamistreenistä on ollut hyötyä!). Ehdin Huldan kanssa samaan aikaan esteelle 14 ja loppu sujuikin siitä tosi hyvin.
Toisella vuorolla tarjolla oli edelleen samaa harjoitusta. Hulda eteni ravilla tympeä ilme naamallaan, että "Taas tätä samaaaaa...". Stoppasin homman tykkänään kahden esteen jälkeen. Tehtiin sitten vähän omanlaisia reittivalintoja, sekä lisäksi puomille lähestymisiä ja ylärivin hyppy-putki-pituus-putki irtoamista. Ensikerralla pitää muistaa, että kun on jo hyvä tovi tehty samaa harjoitusta ja saatu se "nollaratana" lopulta suoritettua, niin sitä samaa ei mennä sitten enää muuten vaan hinkkaamaan, vaan keksitään jotain uutta. Kummasti vauhti löytyi saman tien, kun Hulda huomasi, että tehdään jotain muuta.
Alku näyttää sykkyrältä sinne tänne, ja siltä se rataantutustumisessa tuntuikin. Se kuitenkin meni yllättävän sujuvasti takaakiertoineen kaikkineen. Puomille en ohjannut riittävän täsmällisesti, joten Hulda sujahti ylösmenosta ohi. Parempi vaihtoehto se, kuin tippua/kaatua siitä hyvästä, että on kurvannut huonosta kulmasta liian lujaa esteelle. Yllätyksekseni Hulda menetti taas ripauksen itseluottamustaan mun huonosta ohjaamisesta, ja meni puomille vasta, kun ohjasin sen sinne jopa ihan ylikorostuneen huolellisesti ihan viivasuorasta linjasta. Sen jälkeen se sitten taas jo sujuikin ihan normaaliin malliin.
Ensiyrittämällä en sitten mitenkäänpäin ehtinyt ohjata Huldaa esteelle 14, vaan olin niin kovin jäljessä Huldan pinkoessa minkä kintuista irtosi, että Hulda kääntyi liian aikaisin ja meni esteestä ohi. Sitävastoin Hulda sujahti ongelmitta putkeen vaikeasta kulmasta, niinkuin olisi sitä aina tehnyt. Todellisuudessa niitä on tehty tosi vähän, eikä näin vaikeaa ollenkaan.
Ensimmäisen räpellyksen jälkeen otettiin sama pätkä heti uudestaan. Ohjasin puomille huolellisemmin, ja oikaisin heti puomin jälkeen reilusti kohti putkea nro 13 huudellen samalla Huldalle estekäskyjä. Kiltisti se suoritti jokaisen vaikken ollut sitä niille erikseen "taluttamassa". (Irtoamistreenistä on ollut hyötyä!). Ehdin Huldan kanssa samaan aikaan esteelle 14 ja loppu sujuikin siitä tosi hyvin.
Toisella vuorolla tarjolla oli edelleen samaa harjoitusta. Hulda eteni ravilla tympeä ilme naamallaan, että "Taas tätä samaaaaa...". Stoppasin homman tykkänään kahden esteen jälkeen. Tehtiin sitten vähän omanlaisia reittivalintoja, sekä lisäksi puomille lähestymisiä ja ylärivin hyppy-putki-pituus-putki irtoamista. Ensikerralla pitää muistaa, että kun on jo hyvä tovi tehty samaa harjoitusta ja saatu se "nollaratana" lopulta suoritettua, niin sitä samaa ei mennä sitten enää muuten vaan hinkkaamaan, vaan keksitään jotain uutta. Kummasti vauhti löytyi saman tien, kun Hulda huomasi, että tehdään jotain muuta.
lauantai 18. helmikuuta 2017
Huittinen E
Hulda misseili tänään Huittisten erikoisnäyttelyssä pystykorvapäivillä vihdoin ensimmäisen sertinsä! Tai no vihdoin ja vihdoin, kun ei takana nyt kovin montaa näyttelyäkään ole, mutta kahden varasertin (ja yhden kaljun Hoon) jälkeen ihan tervetullut tulos!
Huittinen E 18.2.2017
JUN ERI1, SA, PN1, SERT, VSP
Tuomari Kirsi Honkanen
"Hyvin kehittynyt, sopivat mittasuhteet. Feminiininen pää ja ilme. Hyvin asettuneet korvat. Vahva kaula ja selkä. Liikkeessä hieman korkea-asentoinen häntä. Riittävä eturinta. Runko saa iän myötä tiivistyä. Riittävä raajaluusto. Hyvät sivuliikkeet. Sopiva askelpituus. Hyvä karvapeite."
Huittinen E 18.2.2017
JUN ERI1, SA, PN1, SERT, VSP
Tuomari Kirsi Honkanen
"Hyvin kehittynyt, sopivat mittasuhteet. Feminiininen pää ja ilme. Hyvin asettuneet korvat. Vahva kaula ja selkä. Liikkeessä hieman korkea-asentoinen häntä. Riittävä eturinta. Runko saa iän myötä tiivistyä. Riittävä raajaluusto. Hyvät sivuliikkeet. Sopiva askelpituus. Hyvä karvapeite."
tiistai 14. helmikuuta 2017
Muutama sylkkäri ja harppauksia kepeillä
Hulda oli tänään aivan erityisen super! Kaikki ei tokikaan mennyt täydellisesti, niinkuin harvemmin menee uusia asioita opetellessa. Silti asenne oli kohdillaan, ja tehtiin melko paljonkin, ilman että Hulda osoitti mitään hyytymisen merkkejä. Aloitettiin sylkkäriharjoituksilla. Tarkoituksella laitoin aluksi käännöksen jälkeen putken, sillä se itsessään jo innostaa koiraa etenemään. Kokeiltiin pari käännöstä myös pelkillä estellä.
Jonkinlainen radanpätkä tuli siinä viriteltyä myös. Puomin loppuun laitoin namin alustalle, ja rengas oli ensimmäistä kertaa maxi-korkeudella. Kotona on toki hypitty jo korkeampaa rengasta, mutta hallilla tämä oli eka kerta kun rengas oli korkeampana. Toki ensin muutaman kerran harjoiteltiin rengasta yksittäisenä ennen radalle lisäämistä. Lisäksi radalla on yksi takaaleikkaus.
Lopuksi kokeilin vielä vinokeppejä. Niitä on tehty se ehkä kolme kertaa aiemmin, ja yhtäkkiä Huldalla olikin aika selvä visio mitä kepeillä ollaan tekemässä. Tarjosi keppejä muutaman kerran jopa itsenäisesti. Vähän epävarmasti aluksi, mutta tarjosi kuitenkin. Ja mikä ihan kaikista tärkeintä: Hulda oli kepeistä kovasti innoissaan!
Jonkinlainen radanpätkä tuli siinä viriteltyä myös. Puomin loppuun laitoin namin alustalle, ja rengas oli ensimmäistä kertaa maxi-korkeudella. Kotona on toki hypitty jo korkeampaa rengasta, mutta hallilla tämä oli eka kerta kun rengas oli korkeampana. Toki ensin muutaman kerran harjoiteltiin rengasta yksittäisenä ennen radalle lisäämistä. Lisäksi radalla on yksi takaaleikkaus.
Lopuksi kokeilin vielä vinokeppejä. Niitä on tehty se ehkä kolme kertaa aiemmin, ja yhtäkkiä Huldalla olikin aika selvä visio mitä kepeillä ollaan tekemässä. Tarjosi keppejä muutaman kerran jopa itsenäisesti. Vähän epävarmasti aluksi, mutta tarjosi kuitenkin. Ja mikä ihan kaikista tärkeintä: Hulda oli kepeistä kovasti innoissaan!
 |
| Into piukassa, hianoo on! |
sunnuntai 12. helmikuuta 2017
Huldan harrastusviikonloppu
Armas sitten taas meni ja satutti jalkansa (hyppäsi penkalla jotenkin, kuten miljoonasti muulloinkin, paitsi laskeutui vissiin jotenkin huonosti), joten Hulda oli yksin mukana koko viikonlopun harrastuspuuhissa.
Lauantaina käytiin taas pitkästä aikaa porukalla vähän virittelemässä koiria tokotreenien ihmeelliseen maailmaan parin kuukauden treenitauon jälkeen. Hulda ihan suht kivalla asenteella teki hommia aikansa, mutta vaikutti kyllästyvän aika pian. Joko se on päässyt niin hyvin agilityn makuun, että se tympääntyi kun ei esteitä alkanutkaan näkyä. Todennäköisempi ja suurempi syy tietenkin on se, että en vaan osannut tehdä treenistä riittävän mielenkiintoista.
Tehtiin vähän seuraamista ihan reilusti namilla imuttaen, merkin kiertoa ja luoksetuloa sekä istumassa odottamisen vahvistamista. Merkki oli suht hyvässä muistissa, mutta vauhti vähän kärsi liukkaan alustan takia. Toki ihan hyvä, että Hulda otti tiukan kurvin iisisti, ettei satu mitään. Ja mikä positiivista, niin mutka oli oikeasti tiukka, eikä levinnyt kuin jokisen eväät vaikka liukasta olikin.
Tänään sitten oltiin ensin näyttelytreeneissä, ja 1,5 tunnin tauon jälkeen vielä agilityssä. Näyttelytreeneissä oli ilahduttavan paljon porukkaa, joku kymmenkunta koiraa. Harjoiteltiin perusteellisesti kaikki mahdolliset juoksukuviot ympäri, eestaas, kolmio, yksin, pareittain ja porukassa... Kopelointia oli kolmen eri ihmisen toimesta ja seisottamistakin tottakai - myös parin kanssa vastakkain, ROP ja VSP poseerauksia ajatellen nääs.
Väliajalla Hulda huilasi autossa. Ei siihen lopulta jäänyt väliä kuin tunnin verran, sillä verryttelyyn kului taas helposti puolituntinen. Aluksi treenattiin putkijarrua tavalla josta olen vähän eri mieltä. Eli koira putkeen ja sitten sille huudetaan oikea tai vasen. Tai toki käskyt siinä tulee samalla opetettua, mutta mä olen käsittänyt putkijarrun sellaiseksi, jossa hidastetaan ennen putkea, jotta koira tietää kääntyä takaisinpäin, ja tulee samalle puolelle takaisinpäin, jolla ohjaaja oli putkeen mentäessä. Korjatkaa toki jos olen ihan väärässä! Tänään kuitenkin tehtiin tällä tavalla. Meidän kouluttaja oli toki ensin namikupin kanssa sovitulla puolella heti putken vieressä, ja siirtyi siitä pikkuhiljaa kolmoshypyn taakse. Tätä harjoiteltiin molempiin suuntiin.
Seuraavalla omalla vuorolla harjoiteltiin yksittäisenä A-estettä, rengasta ja keppejä. Kaikki muut sujui tosi hyvin, mutta keppejähän Hulda ei vielä osaa ollenkaan. Ollaankohan noita vinokeppejä sen yhden vai kaksi kertaa kokeiltu. Meillä oli radalla tänään siis vain 6 keppiä, ja väänsin ne reilusti vinokepeiksi Huldaa varten. Se sujui ihan kivasti, sillain kun nyt vinokepit ihan alkutekijöissään sujuu. Rengas meni ilmeisen hyvin, sillä kouluttaja totesi katsellessaan Huldan omatoimista touhua sillävälin kun mä "pidin taukoa", eli kaivelin valmiiksi jotakin lelua ja vaihdoin muutaman sanan kouluttajan kanssa: "Mä olen nähnyt kyllä putkihulluja koiria. Ja A-hullujakin. Mutta en vielä koskaan ennen tätä rengashullua koiraa!". Siinä se Hulda suoritti ja tarjosi rengasta minkä ehti. Ei siis ongelmaa renkaan kanssa. :)
Viimeisellä vuorolla sitten mentiin koko rata, tosin kepit jätin meidän radasta kokonaan pois. Hulda kun ei määräänsä enempää tuommoista yhden esteen hinkkaamista kuitenkaan kestä, ja yksittäisenä niitä olisi pitänyt tehdä. Taas. Ajattelin että koko päivän kestäneiden harrastelujen takia Hulda alkoi olla mahdollisesti jo väsynytkin, joten oli kivempi lopettaa treenit vauhdikkaaseen rataan, kuin uudelleen keppien hinkkaamiseen. Rata mentiin kahteen kertaan, ensin putkijarrulla vasemmalle, ja sitten toisen kerran putkijarrulla oikealle. Kumpikin sujui tosi hyvin!
Lauantaina käytiin taas pitkästä aikaa porukalla vähän virittelemässä koiria tokotreenien ihmeelliseen maailmaan parin kuukauden treenitauon jälkeen. Hulda ihan suht kivalla asenteella teki hommia aikansa, mutta vaikutti kyllästyvän aika pian. Joko se on päässyt niin hyvin agilityn makuun, että se tympääntyi kun ei esteitä alkanutkaan näkyä. Todennäköisempi ja suurempi syy tietenkin on se, että en vaan osannut tehdä treenistä riittävän mielenkiintoista.
Tehtiin vähän seuraamista ihan reilusti namilla imuttaen, merkin kiertoa ja luoksetuloa sekä istumassa odottamisen vahvistamista. Merkki oli suht hyvässä muistissa, mutta vauhti vähän kärsi liukkaan alustan takia. Toki ihan hyvä, että Hulda otti tiukan kurvin iisisti, ettei satu mitään. Ja mikä positiivista, niin mutka oli oikeasti tiukka, eikä levinnyt kuin jokisen eväät vaikka liukasta olikin.
Tänään sitten oltiin ensin näyttelytreeneissä, ja 1,5 tunnin tauon jälkeen vielä agilityssä. Näyttelytreeneissä oli ilahduttavan paljon porukkaa, joku kymmenkunta koiraa. Harjoiteltiin perusteellisesti kaikki mahdolliset juoksukuviot ympäri, eestaas, kolmio, yksin, pareittain ja porukassa... Kopelointia oli kolmen eri ihmisen toimesta ja seisottamistakin tottakai - myös parin kanssa vastakkain, ROP ja VSP poseerauksia ajatellen nääs.
Väliajalla Hulda huilasi autossa. Ei siihen lopulta jäänyt väliä kuin tunnin verran, sillä verryttelyyn kului taas helposti puolituntinen. Aluksi treenattiin putkijarrua tavalla josta olen vähän eri mieltä. Eli koira putkeen ja sitten sille huudetaan oikea tai vasen. Tai toki käskyt siinä tulee samalla opetettua, mutta mä olen käsittänyt putkijarrun sellaiseksi, jossa hidastetaan ennen putkea, jotta koira tietää kääntyä takaisinpäin, ja tulee samalle puolelle takaisinpäin, jolla ohjaaja oli putkeen mentäessä. Korjatkaa toki jos olen ihan väärässä! Tänään kuitenkin tehtiin tällä tavalla. Meidän kouluttaja oli toki ensin namikupin kanssa sovitulla puolella heti putken vieressä, ja siirtyi siitä pikkuhiljaa kolmoshypyn taakse. Tätä harjoiteltiin molempiin suuntiin.
Seuraavalla omalla vuorolla harjoiteltiin yksittäisenä A-estettä, rengasta ja keppejä. Kaikki muut sujui tosi hyvin, mutta keppejähän Hulda ei vielä osaa ollenkaan. Ollaankohan noita vinokeppejä sen yhden vai kaksi kertaa kokeiltu. Meillä oli radalla tänään siis vain 6 keppiä, ja väänsin ne reilusti vinokepeiksi Huldaa varten. Se sujui ihan kivasti, sillain kun nyt vinokepit ihan alkutekijöissään sujuu. Rengas meni ilmeisen hyvin, sillä kouluttaja totesi katsellessaan Huldan omatoimista touhua sillävälin kun mä "pidin taukoa", eli kaivelin valmiiksi jotakin lelua ja vaihdoin muutaman sanan kouluttajan kanssa: "Mä olen nähnyt kyllä putkihulluja koiria. Ja A-hullujakin. Mutta en vielä koskaan ennen tätä rengashullua koiraa!". Siinä se Hulda suoritti ja tarjosi rengasta minkä ehti. Ei siis ongelmaa renkaan kanssa. :)
Viimeisellä vuorolla sitten mentiin koko rata, tosin kepit jätin meidän radasta kokonaan pois. Hulda kun ei määräänsä enempää tuommoista yhden esteen hinkkaamista kuitenkaan kestä, ja yksittäisenä niitä olisi pitänyt tehdä. Taas. Ajattelin että koko päivän kestäneiden harrastelujen takia Hulda alkoi olla mahdollisesti jo väsynytkin, joten oli kivempi lopettaa treenit vauhdikkaaseen rataan, kuin uudelleen keppien hinkkaamiseen. Rata mentiin kahteen kertaan, ensin putkijarrulla vasemmalle, ja sitten toisen kerran putkijarrulla oikealle. Kumpikin sujui tosi hyvin!
torstai 9. helmikuuta 2017
Muutakin kuin treeniraportteja (osa II)
Tokihan Armaskin ansaitsee oman päivityksen, jossa ihastellaan aurinkoisen kelin ihanuutta. Ja tietenkin Armasta! P.s. Jalka vaikuttaisi pikkuhiljaa taas paremmalta.
Yksi Hulda pitää silti tunkea mukaan, kun sattui kännykällä niin kiva otos lenkillä.
 |
| Hoplaa! |
 |
| Aina yhtä aurinkoinen! |
 |
| Hiirijahdissa |
 |
| Ilman jalkoja! |
 |
| Veeri siikret lapponian agent! |
tiistai 7. helmikuuta 2017
Muutakin kuin treeniraportteja
Ajattelin välillä naputella vähän muutakin kuin viimeaikaisia pääosin Huldan agitreenijorinoita. Koira-arki kun on paljon muutakin, tai siis itseasiassa lähes täysin muuta. Ainakin tällaisella harrastelijalla. Hevospuolella on sopivasti termi puskaratsastaja, mutta mikä se olis koiraharrastelussa? Takapihapuuhailija? Kuulostaa liian epäilyttävältä. Pitäydyään ihan harrastelijassa vaan. On siinäkin kuitenkin eroa tosiharrastajaan. :D
Tänään lämmitettiin ensin vähän torppaa, että tarjennuttiin olla. Tai siis että minä tarkenin. Mittari näytti aamulla -20 astetta, ja se oli koirien mielestä ihan kelpo porokoiranilma. Siinä kohti kun lähdettiin varsinaisesti kävelylle pihassa piipahtelun sijaan, oli mittarissa enää -15 astetta. Otin molemmat koirat hihnoihin ja semmoinen 20 minuuttia käveltiin. Sopiva lenkki Armakselle, ja ihan hyvä alkuverryttely Huldalle pidempää irtiolemislenkkiä varten.
Armashan on taas ollut vähän huonompi jalkansa kanssa, enkä oikein ota tolkkua mistä se tällä erää johtuu. Rassaako sitä kyynärnivel, onko luun sahauslinjassa tuntemuksia (sehän on luutunut vähän huonoon asentoon), onko se venäyttänyt jotain lavan alueelta vai vaivaako pitkästä aika jänne kun on tullut enemmän liikuntaa. Parhaillaanhan päästiin jo semmoisiin yli 45 minuutin reippaisiin flexilenkkeihin ilman että hommaan tuli mitään takapakkia. Samaten pihalla Armas meuhkasi jo Huldan kanssa aika vauhdikkaasti, eikä siitäkään tullut ontumaa. Kelit on kyllä ollut ihan hirveät, kun joka paikassa on jäätä, jäätä ja jäätä. Eli liukasta. Tämä kyllä alkoi kun se hyppäsi autosta alas ja vähän liukastui siinä alastulossa. Tai ei nyt juuri siitä, mutta samoihin aikoihin. Samana päivänä käytiin kyllä agilityssä, mutta ei siellälkään tapahtunut mitään mitä Armaksen jalan ei pitäisi kestää.
Armas siis sai lenkkinsä siinä määrin kun sitä tänään uskalsi kävelyttää. Ontumaa ei onneksi tänään ole näkynyt! Kuvia ei tältä reissulta tullut, sillä paksut toppahanskat ja kaksi koiraa hihnoissa ei kuitenkaan olisi kovin kummoisia otoksia tuottanut. Armas jäi nappuloilla täytetyn pullokongin kanssa kotiin kun nappasin kameran matkaan ja lähdin Huldan kanssa vielä kävelylle bongaamaan sopivaa aurinkoista kuvauspaikkaa.
Hulda sai kirmailla irti koko matkan. Mentiin tuonne noin kilometrin päässä olevalle pellolle. Hulda aikansa kirmailtuaan tuli kyselemään multa, että mitä tehtäisiin. Heittelin sille sitten sinä jääkökkäreitä ja otin valokuvia. Yhtäkkiä Hulda alkoi tuijottaa metsän reunaan ja lähti karvat koko selän matkalta pystyssä karjumaan lähemmäs pellon laitaa ja pysähtyi välillä kuuntelemaan. Kutsumalla se sieltä tuli pois, mutta ei enää oikein malttanut keskittyä lumileikkeihin, vaan teki näitä hyökkäyksiä aina välillä metsän reunaa kohden. Tosin sillä erotuksella, että joka kerta mörkö oli liikkunut eteenpäin kiertäen peltoa.
Kun tämä mörkö - mikä ikinä sitten olikaan - oli liikkunut ohi meidän kotiinpaluuväylältä, niin kyllä alkoi tehdä mieli kotiin. Se nyt saattoi olla mikä tahansa harmiton otus, mutta kun tuossa naapurin pihan läpi hiljattain kulki susi, niin ei tehnyt mieli jäädä katselemaan tuleeko sieltä joku otus tekemään "tuttavuutta" vai ei. Huldalta en moista reaktiota ole ennen nähnyt. Jotain mörköilyä toki, mutta en noin jotenkin systemaattista mörönkarkoitusta, jossa se aina välillä palasi mun viereen ja vahti metsän reunaa, kun ainakin Huldan mielestä peltoa kiersi mörkö. Kun oltiin tultu jonkin matkaa kotiinpäin, niin Huldakin sitten rentoutui.
Ensi viikolla olisi sitten viikonloppuna Huldalla taas missikisat tuossa naapuripitäjässä pystykorvapäivillä. Aikataulun mukaan paikalla on 3 porokoiraa. Maaliskuulle sitten vuorostaan on suunnitteilla mölliagikisat. Todennäköisesti edelleen vain putkiluokka, sillä hypyt on möllihyppärilläkin 55 cm, eikä olla vielä niin korkeita hypitty. Putkiluokassa sen sijaan voidaan viime kerran 20 cm hyppyjen sijaan osallistua 40 cm hypyillä. Pääasia kuitenkin on edelleen harjoitella kisatilannetta vieraassa paikassa ylipäätään - ei harrastaa korkeushyppelyä. :)
Tänään lämmitettiin ensin vähän torppaa, että tarjennuttiin olla. Tai siis että minä tarkenin. Mittari näytti aamulla -20 astetta, ja se oli koirien mielestä ihan kelpo porokoiranilma. Siinä kohti kun lähdettiin varsinaisesti kävelylle pihassa piipahtelun sijaan, oli mittarissa enää -15 astetta. Otin molemmat koirat hihnoihin ja semmoinen 20 minuuttia käveltiin. Sopiva lenkki Armakselle, ja ihan hyvä alkuverryttely Huldalle pidempää irtiolemislenkkiä varten.
 |
| Armas |
 |
| Hulda |
Armas siis sai lenkkinsä siinä määrin kun sitä tänään uskalsi kävelyttää. Ontumaa ei onneksi tänään ole näkynyt! Kuvia ei tältä reissulta tullut, sillä paksut toppahanskat ja kaksi koiraa hihnoissa ei kuitenkaan olisi kovin kummoisia otoksia tuottanut. Armas jäi nappuloilla täytetyn pullokongin kanssa kotiin kun nappasin kameran matkaan ja lähdin Huldan kanssa vielä kävelylle bongaamaan sopivaa aurinkoista kuvauspaikkaa.
 |
| Jäänyt 1v. poseeraus ottamatta, mutta tässä nyt pari kk myöhässä oleva poseeraus. |
Kun tämä mörkö - mikä ikinä sitten olikaan - oli liikkunut ohi meidän kotiinpaluuväylältä, niin kyllä alkoi tehdä mieli kotiin. Se nyt saattoi olla mikä tahansa harmiton otus, mutta kun tuossa naapurin pihan läpi hiljattain kulki susi, niin ei tehnyt mieli jäädä katselemaan tuleeko sieltä joku otus tekemään "tuttavuutta" vai ei. Huldalta en moista reaktiota ole ennen nähnyt. Jotain mörköilyä toki, mutta en noin jotenkin systemaattista mörönkarkoitusta, jossa se aina välillä palasi mun viereen ja vahti metsän reunaa, kun ainakin Huldan mielestä peltoa kiersi mörkö. Kun oltiin tultu jonkin matkaa kotiinpäin, niin Huldakin sitten rentoutui.
 |
| Tarkkana! Siellä se on! |
 |
| Mörönkarkoitus! |
 |
| Hyökkäykseen! |
 |
| Hyvin tehty! |
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
Huldan agitreenit: Ohjauskäppyröitä ja eteenmenoa
Tänään oltiin taas Huldan kanssa harrastelevien kausiryhmässä touhuamassa. Alkuun oli 11 esteen sarja, johon sai vapaavalintaisesti ohjata takaaleikkauksia, sokkareita tai valsseja. Tai miksei toki näiden yhdistelmiäkin, kuten tuli huomattua toimivaksi Huldan kanssa.
Menomatkalla putkeen sokkarit onnistuivat melkein parhaiten ja nopeiten, mutta putkesta Hulda otti joka kerta jonkun ihme virtapiikin ja pinkoi niin perkeleesti takaisinpäin, ettei paljon ollut muuta vaihtoehtoa kuin ohjailla takaaleikkauksilla, sillä Hulda jätti mun kuin nallin kalliolle. :D
Ensimmäisellä yrityksellä Hulda otti viimeiselle esteelle takaakierron, sillä seinä oli kuulemma liian lähellä, eikä sitä kohti voinut hypätä. Samaten aika monta kertaa Hulda karkasi putken väärään päähän, eikä paljon jäänyt mua kuuntelemaan. Avuksi otettiin vinkulelu, jota vinkautin juuri ennen estettä nro 5. Yhden vinkautuskerran jälkeen Hulda muisti taas kuunnella ohjaustakin. :)
Seuraavaksi harjoiteltiin 4 matalan ristikkoesteen eteenlähetystä etupalkalla, joka Huldalla oli meidän ohjaaja kera vinkulelun. Kyllä se Hulda sinne lähti, mutta tehtiin pari kertaa myös niin, että ohjaaja piti Huldaa aloillaan ja mä kävin vinkulelun kanssa etupalkaksi. Tämä toki toi aika paljon lisää vauhtia touhuun.
Lopuksi rallateltiin sitten vähän yhdistelmää näistä kahdesta harjoituksesta seuraavanlaisesti:
Palkkasin Huldan pari kertaa kesken radan. Ensin esteen 6 jälkeen, kun Hulda irtosi niin hyvin. Sitten esteen 13 jälkeen, kun taas oli hyvä pätkä alla, ja sitten tietenkin vielä loppuun, vaikka Hulda meinasikin vetää takaaleikkaukset pitkiksi kun oli vauhtia taas enemmän kuin olisi tarvis. Tai siis vauhti on toki hyvä asia, mutta se suuntautui vielä vähän sinne sun tänne, joten kun saadaan tuohon vauhtiin kunnolliset ohjaukset, niin hyvä tulee. :)
Menomatkalla putkeen sokkarit onnistuivat melkein parhaiten ja nopeiten, mutta putkesta Hulda otti joka kerta jonkun ihme virtapiikin ja pinkoi niin perkeleesti takaisinpäin, ettei paljon ollut muuta vaihtoehtoa kuin ohjailla takaaleikkauksilla, sillä Hulda jätti mun kuin nallin kalliolle. :D
Ensimmäisellä yrityksellä Hulda otti viimeiselle esteelle takaakierron, sillä seinä oli kuulemma liian lähellä, eikä sitä kohti voinut hypätä. Samaten aika monta kertaa Hulda karkasi putken väärään päähän, eikä paljon jäänyt mua kuuntelemaan. Avuksi otettiin vinkulelu, jota vinkautin juuri ennen estettä nro 5. Yhden vinkautuskerran jälkeen Hulda muisti taas kuunnella ohjaustakin. :)
Seuraavaksi harjoiteltiin 4 matalan ristikkoesteen eteenlähetystä etupalkalla, joka Huldalla oli meidän ohjaaja kera vinkulelun. Kyllä se Hulda sinne lähti, mutta tehtiin pari kertaa myös niin, että ohjaaja piti Huldaa aloillaan ja mä kävin vinkulelun kanssa etupalkaksi. Tämä toki toi aika paljon lisää vauhtia touhuun.
Lopuksi rallateltiin sitten vähän yhdistelmää näistä kahdesta harjoituksesta seuraavanlaisesti:
Palkkasin Huldan pari kertaa kesken radan. Ensin esteen 6 jälkeen, kun Hulda irtosi niin hyvin. Sitten esteen 13 jälkeen, kun taas oli hyvä pätkä alla, ja sitten tietenkin vielä loppuun, vaikka Hulda meinasikin vetää takaaleikkaukset pitkiksi kun oli vauhtia taas enemmän kuin olisi tarvis. Tai siis vauhti on toki hyvä asia, mutta se suuntautui vielä vähän sinne sun tänne, joten kun saadaan tuohon vauhtiin kunnolliset ohjaukset, niin hyvä tulee. :)
torstai 2. helmikuuta 2017
A & H Agitreenit: Ohjatut treenit (kerrankin!)
Eilen meitä kävi agilityssä opastamassa kaukaa saapunut kaveri, ja saatiin aikaan tosi hyvät treenit, joista jäi hyvä mieli. :) Armaskin pääsi mukaan vähän puuhastelemaan. Armas aloitti 15 cm hypyillä ihan simppelin kolmen esteen harjoituksen. Koira siis laitetaan kuvan mukaisesti, ja itse seistään keskellä. Käsillä ei saa huitoa, eikä juurikaan mihinkään liikkua, vaan rintamasuunta osoittaa hypättävää estettä ja suullisia käskyjä saa käyttää. Ensin palkka oli kahden hypyn takana, ja sitten kaikkien kolmen.
Hulda pääsi kokeilemaan samaa harjoitusta, mutta ennenkuin kukaan oli ehtinyt asettua lähimainkaan asemiin, tai edes kissaa sanoa, se oli omatoimisesti poukkoillut kuviot jo mennen, tullen ja palatessa. Niimpä esteitä laitettiin vähän kauemmas toisistaan, mutta se ei Huldan menoa paljon hillinnyt. :)
Seuraavalla Armaksen vuorolla tehtiin ensin ihan vaan kuollelle lelulle kilpajuoksua, ja kun vinkulelu oli tehty supersiistiksi se lisättiin palkaksi esteille. Armas teki alemmasta ratapiirroksesta esteitä 1-3 (valkoiset numerot), ilman kuvan osoittamaa käännöstä lopussa. Kyllähän se sinne irtosi, kun ensin tajusi lelun odottavan viimeisen esteen jälkeen.
Hulda teki vuorollaan myös valkonumeroista pätkää 1-3, mutta Huldan kanssa harjoiteltiin kuvan mukaista tiukkaa käännöstä. Kun käännös tuli vasemmalle, niin tässä ei oikeastaan ollut mitään ongelmaa. Harjoituksessa siis on tarkoitus ohjaajan tehdä täyskäännös paikallaan, heti kun koira on lukinnut hypättävän esteen (nro 3), jotta käännöksestä tulee mahdollisimman tiukka. Koira pysyy kokoajan samalla puolella ohjaajaa, vasemmalle käännöksessä ohjaajakin kääntyy vasemmalle.
Kun harjoitus vaihdettiin mustanumeroisiin 1-3, niin silloinhan käännös tulee oikealle. Menin sitten tekemään pienen (tai aika ison) virheen ja liikuin vahingossa puolikkaan askeleen verran valkoista kolmosta kohti sen sijaan, että olisin tehnyt täyskäännöksen aivan paikallani, joten sinnehän se sitten meni, teki kaaren ja hyppäsi valkoisen kolmosen takaisin päin. Mun moka siis täysin, mutta kun Hulda sitten kuvitteli, että näin se pitikin tehdä, oli pieni työ saada se oikeasti kääntymään tuosta välistä. Kaveri tuli siihen sitten auttamaan, ja heittämään lelua tuosta välistä, jotta mä sain tehtyä ohjauskuvioni, ja Hulda kääntyi tuosta välistä mun (tai siis lelun) perään niinkuin pitikin. Saatiin se sitten lopulta onnistumaan ilman apuakin. Vaikuttaa ehkä helpolta, mutta kun idea on ettei koiraa taluteta kädestä pitäen jokaiselle esteelle, niin ei se niin helppoa aina olekaan. :)
Armas oli jo tehnyt jalalleen tarpeeksi, joten Hulda huilasi kaverin koirien treenatessa välissä. Sen jälkeen tehtiin kuviota 1-5, mutta aloitettiin se kuvasta poiketen peilikuvana. Eli siis alku oli valkoisilla numeroilla, mutta se jatkui putkelle asti (valkoiset 4 ja 5 siis ei ole merkitty kuvaan). Aluksi etupalkka nelosen jälkeen, ja kun se sujui, niin kaveri oli putken takana heittämässä lelua Huldalle kun se tulee ulos putkesta. Sujui yllättävän hyvin, vaikka Huldalla tuntui olevan hyvin vauhdikas päivä.
Sitten kuvio tehtiin peilikuvana, eli mustien numeroiden mukaan. Vauhdikas päivä jatkui, mutta vähän liiankin kanssa. :) Hulda pinkoi kolmoselta suoraan edessä olevan putken väärään päähän, eikä vilkaissutkaan mitä yritin ohjata. Siis yritin ohjata, tähän suuntaan en sitten osannutkaan enää tehdä rytmin rikkomista, joten sinnehän se paineli suoraan eteenpäin. Lopulta kun otin vinkulelun omaan käteen, ja vinkautin sitä juuri kun Hulda oli kolmosella, se muisti mun olemassaolon, kääntyi neloselle ja meni muitta mutkitta takaaleikkauksella putkeen, josta sitten palkkasin sen. Ei se onneksi sitten liiaksi jäänyt mua tuijottelemaan, vaikka lelu mulla olikin ja vaikka jopa vinkautin lelua kesken harjoituksen. Hulda pääsi ansaitun leikkihetken jälkeen huilaamaan.
Armaksen kanssa tein vielä lopuksi pienen pätkän verran tokotemppuja, sillä se oli joutunut odottamaan tyhjän panttina aika kauan. Armas oli asiasta hyvin tohkeissaan. Ei ole mitään väliä mitä lajia puuhataan, kunhan jotain pääsee puuhaamaan. :) Kaikkinensa taidan vähän salaa olla ylpeä, mihin jamaan olen etenkin Huldan saanut, sillä olen kaiken opettanut sille itse. Oikeastaan koskaan ei olla ohjatuissa treeneissä oltu. Paljon on tottakai tekemistä, mutta asenne on kivasti kohdillaan. :)
Hulda pääsi kokeilemaan samaa harjoitusta, mutta ennenkuin kukaan oli ehtinyt asettua lähimainkaan asemiin, tai edes kissaa sanoa, se oli omatoimisesti poukkoillut kuviot jo mennen, tullen ja palatessa. Niimpä esteitä laitettiin vähän kauemmas toisistaan, mutta se ei Huldan menoa paljon hillinnyt. :)
Seuraavalla Armaksen vuorolla tehtiin ensin ihan vaan kuollelle lelulle kilpajuoksua, ja kun vinkulelu oli tehty supersiistiksi se lisättiin palkaksi esteille. Armas teki alemmasta ratapiirroksesta esteitä 1-3 (valkoiset numerot), ilman kuvan osoittamaa käännöstä lopussa. Kyllähän se sinne irtosi, kun ensin tajusi lelun odottavan viimeisen esteen jälkeen.
Hulda teki vuorollaan myös valkonumeroista pätkää 1-3, mutta Huldan kanssa harjoiteltiin kuvan mukaista tiukkaa käännöstä. Kun käännös tuli vasemmalle, niin tässä ei oikeastaan ollut mitään ongelmaa. Harjoituksessa siis on tarkoitus ohjaajan tehdä täyskäännös paikallaan, heti kun koira on lukinnut hypättävän esteen (nro 3), jotta käännöksestä tulee mahdollisimman tiukka. Koira pysyy kokoajan samalla puolella ohjaajaa, vasemmalle käännöksessä ohjaajakin kääntyy vasemmalle.
Kun harjoitus vaihdettiin mustanumeroisiin 1-3, niin silloinhan käännös tulee oikealle. Menin sitten tekemään pienen (tai aika ison) virheen ja liikuin vahingossa puolikkaan askeleen verran valkoista kolmosta kohti sen sijaan, että olisin tehnyt täyskäännöksen aivan paikallani, joten sinnehän se sitten meni, teki kaaren ja hyppäsi valkoisen kolmosen takaisin päin. Mun moka siis täysin, mutta kun Hulda sitten kuvitteli, että näin se pitikin tehdä, oli pieni työ saada se oikeasti kääntymään tuosta välistä. Kaveri tuli siihen sitten auttamaan, ja heittämään lelua tuosta välistä, jotta mä sain tehtyä ohjauskuvioni, ja Hulda kääntyi tuosta välistä mun (tai siis lelun) perään niinkuin pitikin. Saatiin se sitten lopulta onnistumaan ilman apuakin. Vaikuttaa ehkä helpolta, mutta kun idea on ettei koiraa taluteta kädestä pitäen jokaiselle esteelle, niin ei se niin helppoa aina olekaan. :)
Armas oli jo tehnyt jalalleen tarpeeksi, joten Hulda huilasi kaverin koirien treenatessa välissä. Sen jälkeen tehtiin kuviota 1-5, mutta aloitettiin se kuvasta poiketen peilikuvana. Eli siis alku oli valkoisilla numeroilla, mutta se jatkui putkelle asti (valkoiset 4 ja 5 siis ei ole merkitty kuvaan). Aluksi etupalkka nelosen jälkeen, ja kun se sujui, niin kaveri oli putken takana heittämässä lelua Huldalle kun se tulee ulos putkesta. Sujui yllättävän hyvin, vaikka Huldalla tuntui olevan hyvin vauhdikas päivä.
Sitten kuvio tehtiin peilikuvana, eli mustien numeroiden mukaan. Vauhdikas päivä jatkui, mutta vähän liiankin kanssa. :) Hulda pinkoi kolmoselta suoraan edessä olevan putken väärään päähän, eikä vilkaissutkaan mitä yritin ohjata. Siis yritin ohjata, tähän suuntaan en sitten osannutkaan enää tehdä rytmin rikkomista, joten sinnehän se paineli suoraan eteenpäin. Lopulta kun otin vinkulelun omaan käteen, ja vinkautin sitä juuri kun Hulda oli kolmosella, se muisti mun olemassaolon, kääntyi neloselle ja meni muitta mutkitta takaaleikkauksella putkeen, josta sitten palkkasin sen. Ei se onneksi sitten liiaksi jäänyt mua tuijottelemaan, vaikka lelu mulla olikin ja vaikka jopa vinkautin lelua kesken harjoituksen. Hulda pääsi ansaitun leikkihetken jälkeen huilaamaan.
Armaksen kanssa tein vielä lopuksi pienen pätkän verran tokotemppuja, sillä se oli joutunut odottamaan tyhjän panttina aika kauan. Armas oli asiasta hyvin tohkeissaan. Ei ole mitään väliä mitä lajia puuhataan, kunhan jotain pääsee puuhaamaan. :) Kaikkinensa taidan vähän salaa olla ylpeä, mihin jamaan olen etenkin Huldan saanut, sillä olen kaiken opettanut sille itse. Oikeastaan koskaan ei olla ohjatuissa treeneissä oltu. Paljon on tottakai tekemistä, mutta asenne on kivasti kohdillaan. :)
Tilaa:
Kommentit (Atom)