Kotiinpaluu ei ollutkaan sitten ihan niin hyvinsujuva juttu. Eteen ponkaisi 30 kg ajokoiraa flexissä ja omistaja ei näköjään tiedä missä sen flexin stop-nappi on. 8m rykäsyn jälkeen se koira vetää sitä tätiä perässään muutaman metrin, ja mä pelastaudun poikien kanssa ainoastaan väistämällä ripeästi takavasemmalle. Sen jälkeen ne jää meidän edelle pyörätielle haistelemaan ja mä odotan. Ja odotan. Lopulta yritän lähteä ohi kun tädillä ei ole mitään valtaa siitä mihin suuntaan koira menee, mutta eipä sitä niin vaan ohitellakaan kun se flexin stop-nappi on edelleen hukassa ja pyörätie vaan 5m leveä...
Otto ja Ruu pysyivät yllättävän rauhallisina vaikka ajokoira haukkui päin naamaa. Ruu tosin haukahteli mokomalle tunkeilijalle, mutta ei vaikuttanut pelokkaalta eikä räyhännyt. Ehkä asiaa auttoi se että mä olin kuin lobotomiapotilas väistöliikettä lukuunottamatta, vaikka mun sisällä kihisi ja teki mieli alkaa huutaa jotta tekis jotain sille koiralleen. Yleensä jos mä tuohtuneena alan jotakin tekemään (huutamaan) niin koiratkin on ihan kireinä.Iltatokoksi otettiin paikallamakuu ruokakupin avulla. Pojjaat vieretysten olohuoneeseen makaamaan ja aikaa 2 min. Reilun minuutin kohdalla sanoin jotta odota ja kävin laskemassa kupit lattialle. Kiersin vielä koirien taakse antamaan vapaa-käskyn, ja tyypit sinkosivat matkaan. Ruu olikin vaan bongannut lähimmäksi kupiksi Oton kupin jolloin huudahdin EI:n, mutta samassa Ruu meni omalle kupilleen. Pitää vaan ensikerralla olla tarkempi ettei ne pääse toistensa kupeille ettei tarvitse turhaan tuossa tilanteessa sanoa eitä, kun vapaa-käsky on jo annettu ja palkkaa kohti mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti