Jäljellä osa II

Tänään sain aikaiseksi tehdä kummallekin koiralle pienen verijäljen tuohon tontin viereiseen ryteikköön. Löysin sieltä pari plänttiä jossa oli sopivaa puolukkamätästä jäljen tekemiseen. Armakselle noin 20m ja Huldalle taisi tulla inasen pidempi ja kaareva (koska ryteikkö ei sittenkään antanut myöden mennä riittävän pitkään suoraan.).

Pyykkipojat jälkimerkeiksi oli hommattuna, joten niihin vaan värikoodatut narut kiinni. Alku ja loppu ovat keltaiset, suoraan mennessä oranssit, ja jos joskus päästään kunnon mutkia treenaamaan, niin kännöksiin kelta-oranssit. Naudan veri oli hankittu muutamaa päivää aiemmin kaupan pakastealtaasta. Sen verran rikoin sääntöjä, etten alkanut lutraamaan minkään ämpärin ja verisen pesusienen kanssa, vaan kaadoin laimennetun veren puolenlitran vesipulloon jossa on "sporttikorkki". Siis sellainen josta se nuppi nostetaan ylös ja sitten sieltä tulee tavaraa kun puristaa pulloa. Ihan hyvää tippavanaa sai sillätavalla.

Annoin jäljen vanhentua tunnin verran ja lähdin ensin Armaksen kanssa kokeilemaan. Armas on muutamia kertoja tehnyt tonnikalasukkahousujälkeä, joten tämä oli sille eka kerta ikinä verijäljellä. Häntä alhaalla hyvin hyvin tarkasti nuuskien aloitettiin jälki. Selvästi oli hurjan jännää puuhaa ja Armas liikkui varovasti ja matalana, mutta niin oli kiinnostavaa, että hienosti lähti jälkeä kuitenkin seuraamaan. Pariin otteeseen keskittyminen herpaantui - tai alkoi ilmeisesti jännittää - ja Armas selvästi tuumaili jotta mahtaako tää olla kuitenkaan hyvä juttu. Tiedä mikä murhamies vielä löytyy.

kannustamalla päästiin kuitenkin aina eteenpäin. Jäljen päähän jauhelihalle saavuttaessa ei meinannut eväs alkuun kiinnostaa Armasta ollenkaan. Se jäljen nuuskuttelu oli niin paljon mielenkiintoisempaa. Söi se sitten lopulta, ja heilutti häntääkin kun sitä kehuin. Kerran piti vielä kesken palkan syömisen haistella sitä jälkeä.

Armas jäljellä.
Jännää on!

Hulda oli verijäljellä, ja itseasiassa millään jäljellä ikinä, elämänsä toista kertaa. Aluksi se nuuskutti mun ja Armaksen jättämät jäljet pihan laitaa pitkin metsän reunaan. Verijäljellä Hulda oli edelleen jotenkin ihailtavan tarkka työskennellessään. Se etenee hitaasti (joskin en tiedä mitä vauhtia verijäljellä "kuuluu" edetä) ja todella tarkasti. Kun sitä alkaa jännittämään se nostaa päänsä ja astuu jäljeltä sivuun ihan kuin vetääkseen henkeä ja kerätäkseen rohkeuttaan. Kun sitä kannustaa jatkamaan, se jatkaa samalla täsmällisyydellä siitä mihin jäi.

Jäljen eka puolisko meni taas ok, ja loppupuoliskolla tuli pari näitä taukoja. Pari metriä ennen maalia sen näköpiiriin tuli mättäällä nököttävä jauheliha, ja sille se sitten karjui hiukset pystyssä. Mokoma keko! Rohkaisin Huldaa, että menee katsomaan. Ja menihän se. Syömiseen ei sitten enää rohkaisua tarvittukaan! Jäljeltä poistui hyvin itseensä tyytyväisen oloinen porokoiraneiti häntä pystyssä.

Hulda