Asiat tärkeysjärjesykseen

Miten paljon voikaan ihmistä rassata semmoinen, että ensin treeneissä seuruut menee tosi hienosti, ja sitten parin päivän päästä kotona yrittäessä koko hommasta ei tule kunnolla mitään. Joo, mulla on ollut koko päivän vähän epämääräinen ja päänsärkyinen olo, jolloin ei ole se paras pössis itsellä treenata koiraa. Mun tapauksessa vaan niitä täysin kivuttomia huippufiilispäiviä on aika harvassa. Ärsytti siis aivan suunnattomasti. Toisaalta, saan koirastani irti tasan sen verran, kuin itse laitan itseäni likoon. Tänään se piti varmasti tismalleen paikkansa.

Treenailin sitten hetken vielä keppejä pahan mielen poistamiseksi, ja ne sentään sujuivat paremmin. 

Sitten tuli facebook-muistoissa vastaan pikkuinen pupsi-Armas, joka pisteli valtavalla innolla ja antaumuksella pikkuista agilityrataa mun kanssa. Siinä videolla meillä oli hirmuisen hupia. Mietin, että antaisin mitä tahansa, jos voisin tehdä sitä edelleen Armaksen kanssa. Vaikka ei olisi siitä pienen pennun agilityradasta ikinä edistytty yhtään minnekään, mutta kunhan voisin edelleen pitää hauskaa Armaksen kanssa, ja kertoa sille miten hieno koira se on.

Nyt mulla on Hulda, ja mun pitäisi muistaa ennenkaikkea pitää sen kanssa hauskaa. Tietenkin, sehän on itsestään selvää! Miksi siis murhetia yksiä pieleen menneitä seuraamistreenejä (joissa niissäkin oli ihan hyviä pätkiä, laatu vain oli hieman vaihtelevaa tänään) niitä tulee lisää. Huomenna. Ylihuomenna. Mikään ei siis ole mennyt peruuttamattomasti pilalle. Ei seuraaminen, eikä mikään muukaan. :)