Sammui pieni aurinkoni,
taivas kanssani vuolaasti itki.
Kiitos, että olit elämässäni,
arvokas oli jokainen hetki.
Muistot laitan tiukasti sydämeeni,
rakas pieni Armakseni.
Nyt olet kivuista vapaa.
Lepää rauhassa Armas.
tiistai 28. helmikuuta 2017
lauantai 25. helmikuuta 2017
Huldan agiepikset
Tänään reissattiin kaverin ja koiriensa kanssa Saloon agiepiksiin. Huldalle mulla oli oikeastaan vain yksi tavoite: Keskittyimistä ensimmäisen radan alusta asti, vaikka paikka oli meille taas täysin uusi. Tämä tavoite täyttyi kirkkaasti. Itse möhlin ensimmäisen radan siihen astisen nollan viimeisellä esteellä sillä, että en kertakaikkiaan ohjannut koiraa sille (joo, joku aivopieru pääsi käymään), ja kun se ei ollut edes ihan täysin suorassa linjassa edellisen esteen kanssa, niin Hulda teki työtä käskettyä ja jätti sen hyppäämättä. Tokalta radalta sitten tuli se nollakin.
Rata sinänsä oli helppo, mutta uudessa paikassa Hulda oli aavistuksen normaalia hitaampi kuin kotikentällä, ja musta tuntui ettei se olekaan yhtäkkiä niin estehakuinen ja irtoava kuin kotona, joten varmistelin esteitä ihan todella paljon kuljettamalla Huldaa ihan "perille asti" niille. Voi toki olla, että se vaati sen, tai sitten ei. Vauhtia ei kuitenkaan hirveästi ollut, joten mä ihan hyvin ehdin sen kanssa joka esteelle tälläkin tavalla.
Ongelmia tuotti lähinnä seiskan jälkeen saada Hulda poistumaan houkutelevalta hyppysuoralta. Mitään putkijarrua ei vielä osata, ja sitä eteenmenoa on niin kovin vahvistettu, että Hulda hetkellisesti pahoitti mielensä mun kiljumisesta ja näytti siltä, että aikoo jättää mut radalle yksin huutamaan. "Olisit aiemmin sanonut, pahvi", se tuumi. Laajan jolkottelukaaren jälkeen se päätti kuitenkin vielä olla mun matkassa ja pisti jälleen laukaksi. Hyvä tyttö!
Loppuviimein siis jäätiin paljon plussan puolelle: 1) Hulda keskittyi alusta asti vieraassa paikassa, 2) lähdöissä pysyi todella hyvin odottamassa, 3) tehtiin nollarata ja 4) sijoituskaan ei ollut pöllömpi 7., joka oli reilusti puolenvälin paremmalla puolella.
Petrattavaa jäi toki mun ohjaamiselle (kas kun ei yllätä) ja uusien asioiden opettelulle, sekä Huldalle kun saadaan lisää este- ja itsevarmuutta vieraissa paikoissa, niin vauhtikin todennäköisesti sieltä löytyy.
 |
| Möllihyppäri, rimat 45 cm. |
Ongelmia tuotti lähinnä seiskan jälkeen saada Hulda poistumaan houkutelevalta hyppysuoralta. Mitään putkijarrua ei vielä osata, ja sitä eteenmenoa on niin kovin vahvistettu, että Hulda hetkellisesti pahoitti mielensä mun kiljumisesta ja näytti siltä, että aikoo jättää mut radalle yksin huutamaan. "Olisit aiemmin sanonut, pahvi", se tuumi. Laajan jolkottelukaaren jälkeen se päätti kuitenkin vielä olla mun matkassa ja pisti jälleen laukaksi. Hyvä tyttö!
1. rata 5vp. (Otin vikan esteen uudestaan,
puuttuu videolta.)
2. rata, 0 vp.
Loppuviimein siis jäätiin paljon plussan puolelle: 1) Hulda keskittyi alusta asti vieraassa paikassa, 2) lähdöissä pysyi todella hyvin odottamassa, 3) tehtiin nollarata ja 4) sijoituskaan ei ollut pöllömpi 7., joka oli reilusti puolenvälin paremmalla puolella.
Petrattavaa jäi toki mun ohjaamiselle (kas kun ei yllätä) ja uusien asioiden opettelulle, sekä Huldalle kun saadaan lisää este- ja itsevarmuutta vieraissa paikoissa, niin vauhtikin todennäköisesti sieltä löytyy.
 |
| Homma hoidettu! |
torstai 23. helmikuuta 2017
Viimeisiä oljenkorsia
Nyt pelottaa enemmän kuin pitkään aikaan. Varasin Armakselle viime viikolla ajan tohtorille, ja tänään sinne sitten mentiin samalla kun Huldalla oli rokotus. Tarkoitus oli ensin katsoa mitä lepo (ja se Tramal tottakai joka tässä on jatkuvasti mennyt) tekee kintulle. Olihan se levossa parempi, mutta eilen kävelytin Armasta vähän enemmän - joka silti oli vielä hyvin vähän - ja jalka kipeytyi heti enemmän ja ontuma paheni. Samaten levossakin ollessaan Armas ei anna taivuttaa lekattua jalkaa kyynärnivelestä enempää kuin noin 90 asteen kulmaan. Se saattaa kyllä itse maata asennossa jossa jalka on enemmän koukussa, mutta muut eivät saa sitä väännellä. Samahan se on itsellä kun on vaikka polvi tosi kipeä. Itse sitä vielä pystyy liikuttelemaan jotenkin, mutta auta armias kun joku muu siihen menee ja koskee, niin tekee mieli tirvaista vääntelijää jakkaralla naamaan.
Eläinlääkäri paikallisti kivun myöskin nimenomaan kyynärniveleen, eli mun kotidiagnoosi osui ihan oikeaan. Siitä sitten suunnitellusti piikitettiin niveleen kortisonia. Tämä on se meidän viimeinen oljenkorsi, joka joko auttaa, tai ei auta. Ja jos se auttaa, se tekee sen ihan muutamassa päivässä. Se on toki hyvä juttu, ettei tarvitse hullun tässä olla kauempaa jännityksessä, ja etenkään Armaksen kivuissaan. Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että jos kortisoni ei auta, niin meillä ei ole Armaksen kanssa montaa päivää enää jäljellä.
"Eikö sille nyt mitään ole enää tehtävissä?". Riippuu kai siitä, missä menee kenenkin kipuraja ja elämänkatsomus. Mun mielestä sille ei ole tehtävissä enää mitään, mikä parantaisi tilannetta nykyisestä. Sen voisi periaatteessa kolmannen kerran leikata, mutta se on rikki mikä rikki. Apu olisi tuskin enää edes sitä mitä viimeksi, joten leikkauksesta toipumisaika vs. hyöty olisi kokolailla plus miinus nolla. Mun mielestä olisi kohtuutonta leikellä koiraa puolenvuoden välein, kun siitä ei kuitenkaan näemmä ehjää enää saa.
Kipulääkitykset on kokeiltu, ja kun gabapentiini tai tulehduskipulääkkeet eivät sovi, niin Tramalilla mennään. Tällä erää jalka on kuitenkin niin kipeä, ettei sekään meinaa Armasta kivuttomaksi tehdä. Täydellisessä levossa sen teho on tällä hetkellä riittävä, mutta sohvakoristeen virka ei ole aktiivisen nuoren koiran elämää.
Parkuhan siinä lopulta pääsi, kun tajuntaan lopulta iskostui se tosiasia, että nyt on kaikki voitava tehty. Enää ei voi tuudittautua siihen ajatukseen, että vielä on jotain mitä kokeilla jos paha paikka tulee. Nyt on se paha paikka, ja viimeinen oljenkorsi on käytetty. Nyt ei voi kuin odottaa ja toivoa. Ensi viikolla ollaan viisaampia.
Eläinlääkäri paikallisti kivun myöskin nimenomaan kyynärniveleen, eli mun kotidiagnoosi osui ihan oikeaan. Siitä sitten suunnitellusti piikitettiin niveleen kortisonia. Tämä on se meidän viimeinen oljenkorsi, joka joko auttaa, tai ei auta. Ja jos se auttaa, se tekee sen ihan muutamassa päivässä. Se on toki hyvä juttu, ettei tarvitse hullun tässä olla kauempaa jännityksessä, ja etenkään Armaksen kivuissaan. Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että jos kortisoni ei auta, niin meillä ei ole Armaksen kanssa montaa päivää enää jäljellä.
"Eikö sille nyt mitään ole enää tehtävissä?". Riippuu kai siitä, missä menee kenenkin kipuraja ja elämänkatsomus. Mun mielestä sille ei ole tehtävissä enää mitään, mikä parantaisi tilannetta nykyisestä. Sen voisi periaatteessa kolmannen kerran leikata, mutta se on rikki mikä rikki. Apu olisi tuskin enää edes sitä mitä viimeksi, joten leikkauksesta toipumisaika vs. hyöty olisi kokolailla plus miinus nolla. Mun mielestä olisi kohtuutonta leikellä koiraa puolenvuoden välein, kun siitä ei kuitenkaan näemmä ehjää enää saa.
Kipulääkitykset on kokeiltu, ja kun gabapentiini tai tulehduskipulääkkeet eivät sovi, niin Tramalilla mennään. Tällä erää jalka on kuitenkin niin kipeä, ettei sekään meinaa Armasta kivuttomaksi tehdä. Täydellisessä levossa sen teho on tällä hetkellä riittävä, mutta sohvakoristeen virka ei ole aktiivisen nuoren koiran elämää.
Parkuhan siinä lopulta pääsi, kun tajuntaan lopulta iskostui se tosiasia, että nyt on kaikki voitava tehty. Enää ei voi tuudittautua siihen ajatukseen, että vielä on jotain mitä kokeilla jos paha paikka tulee. Nyt on se paha paikka, ja viimeinen oljenkorsi on käytetty. Nyt ei voi kuin odottaa ja toivoa. Ensi viikolla ollaan viisaampia.
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
Valintoja ja kontakteja
On tässä tullut jahkailtua viimepäivät muun muassa kontakteja. Aluksihan olin sitä mieltä, että en ala niitä nysväämään. Menon on oltava turvallista toki, mutten jaksa hinkuttaa mitään kontakteja varsinaisesti. Tähän oli oikeastaan vaan yksi syy, jota kovin moni tuskin pystyy ymmärtämään. Tai mistäs minä sen tiedän. En ole tainnut kertoa siitä kuin yhdelle tai kahdelle ihmiselle. Täällä koirablogissa en ole omaan terveyteeni liittyviä juttuja juurikaan avannut, mutta jos en asiaa nyt yritä selittää, ei sitä kukaan voi ymmärtääkään. Vaan toisaalta tarvitseekokaan?
Mulla on siis semmoisia sairauksia, joiden kanssa olen ollut välillä lähes vuodepotilaana ja erittäin kivulias, ja suunta oli pitkään huonompaan ja huonompaan. Nyt vaikka oikean lääkärin löydyttyä on saatu vointia hilattua huimasti ylöspäin, niin pahenemisvaiheita tulee olemaan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Yhdessä kohtaahan oli agility jo lopetettava kokonaan, kun kroppa ei kerta kaikkiaan kestänyt sitä.
No miten tämä liittyy mihinkään? No siten, että mulla on ollut aivan hirvittävä pelko koko ajan, että se vointi tulee ja romahtaa ihan varmasti heti huomenna. Tai viimeistään ensiviikolla. Sinänsä ihan ymmärrettävää jos kunto on laskenut kuin lehmän häntä viimeiset viisi vuotta. Mulla on ollut sellainen olo, etten halua kuluttaa aikaa niiden kontaktien nysväämiseen, varsinkaan kun Huldalle ei ole tapana mitkään itsetuhoisen vaaralliset sinkoilut kontakteilta pää edellä alas, vaikkei niihin sitten osuisikaan joka kerta. Tuntuu kuin aika olisi jatkuvasti kortilla, ja haluan käyttää sen agilityyn riittävän terveenä olevan ajan miten itse mieluisammaksi koen.
Mun mielestä ihan täydellisen järkeenkäyvää, mutten osaa suht terveen ihmisen näkövinkkelistä sanoa, että käykö tää kenenkään muun järkeen. Mitään vaarallistahan ei kuitenkaan kenellekään ole tapahtunut, ja jokainen harrastaa tavallaan. Mun ajatus oli, että jos edes pystyn agilityn parissa höntsäilemään, niin olen siihen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten edelleen olen, mutta nyt kun vointi on syksystä asti ollut jokseenkin parempi, eikä se pahenemisvaihe tullutkaan heti eilen eikä viime viikolla, niin se tavoitteellisempi harrastaja minussa on nostamassa päätään. Sanoin aiemmin, että itseänipä siinä ammun jalkaan, jos haluankin joskus kisoihin ja mun pitää aloittaa kontaktien opettaminen alusta. Nyt olen eri mieltä. Mä tein silloin tietoisen valinnan, enkä kadu sitä pätkääkään. Se toimi silloin mulle ja Huldalle, ja teki harrastamisesta äärimmäisen mielekästä ja virkistävää.
Nyt on kuitenkin pieni ajatus, että jos tässä ei olisikaan hullu kiire kokoajan tuli hännän alla jonnekin, että miksen toisaalta voisi niitä kontakteja opettaa. Ajan kanssa. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Paitsi jos tulee pahenemisvaihe, mutta sitä en voi kuitenkaan estää vaikka murehtisin asiaa 24/7.
Mutta itse asiaan, eli niihin kontakteihin. Seuraavanlaisia ajatuksia sinkoilee päässä epämääräisessä järjestyksessä:
* 2o2o on itselle tutuin tapa, ja sen kriteeri on koiralle selkein (?). Tai ainakin selkeä opettaa.
* Siinä ärsyttää se, että vauhtilajissa pitää stopata koko koira, varsinkin rodulla joka ei niiden huippuaikojen kärjessä muutenkaan helposti viihdy.
* Ei sillä vauhdilla toisaalta tee mitään, jos tulee vitonen kontaktilta.
* Musta tuntuu, ettei musta ole opettamaan kuitenkaan juoksaria.
* Aion ottaa kaikista vastusteluista huolimatta kontaktille oman käskyn, estekäskyn lisäksi. Koska mä voin, jos mua huvittaa.
* Tämän hetken harkinta on, etten välttämättä ota 2o2o kontaktia A:lle. Hulda on suht pieni, ja useimmiten osuu sinne kyllä. Toistaiseksi. Ja joojoo, kun tulee vauhtia ja varmuutta jne jne...
* Olen sitäkin mieltä, että kun koira varmasti osaa kontaktin käskyllä, se ei himmaile ennenkuin oikeassa paikassa. Kuitenkin sitten epäilyttää, että kun se opetusvaiheessa väkisinkin hidastuu, niin sille tulee opetettua samalla se hidastelu kohti kontaktia. Tähän auttaisi käskyn opettaminen ensin muualla, kuten laatikoiden päällä, portaissa, jne.
* Ei siis ehkä olekaan niin huono juttu, että Huldalle on ehtinyt muodostua jonkinlainen mielikuva, että puomille ei kuulu himmailu.
Että semmoista täällä pohdin...
Mulla on siis semmoisia sairauksia, joiden kanssa olen ollut välillä lähes vuodepotilaana ja erittäin kivulias, ja suunta oli pitkään huonompaan ja huonompaan. Nyt vaikka oikean lääkärin löydyttyä on saatu vointia hilattua huimasti ylöspäin, niin pahenemisvaiheita tulee olemaan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Yhdessä kohtaahan oli agility jo lopetettava kokonaan, kun kroppa ei kerta kaikkiaan kestänyt sitä.
No miten tämä liittyy mihinkään? No siten, että mulla on ollut aivan hirvittävä pelko koko ajan, että se vointi tulee ja romahtaa ihan varmasti heti huomenna. Tai viimeistään ensiviikolla. Sinänsä ihan ymmärrettävää jos kunto on laskenut kuin lehmän häntä viimeiset viisi vuotta. Mulla on ollut sellainen olo, etten halua kuluttaa aikaa niiden kontaktien nysväämiseen, varsinkaan kun Huldalle ei ole tapana mitkään itsetuhoisen vaaralliset sinkoilut kontakteilta pää edellä alas, vaikkei niihin sitten osuisikaan joka kerta. Tuntuu kuin aika olisi jatkuvasti kortilla, ja haluan käyttää sen agilityyn riittävän terveenä olevan ajan miten itse mieluisammaksi koen.
Mun mielestä ihan täydellisen järkeenkäyvää, mutten osaa suht terveen ihmisen näkövinkkelistä sanoa, että käykö tää kenenkään muun järkeen. Mitään vaarallistahan ei kuitenkaan kenellekään ole tapahtunut, ja jokainen harrastaa tavallaan. Mun ajatus oli, että jos edes pystyn agilityn parissa höntsäilemään, niin olen siihen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten edelleen olen, mutta nyt kun vointi on syksystä asti ollut jokseenkin parempi, eikä se pahenemisvaihe tullutkaan heti eilen eikä viime viikolla, niin se tavoitteellisempi harrastaja minussa on nostamassa päätään. Sanoin aiemmin, että itseänipä siinä ammun jalkaan, jos haluankin joskus kisoihin ja mun pitää aloittaa kontaktien opettaminen alusta. Nyt olen eri mieltä. Mä tein silloin tietoisen valinnan, enkä kadu sitä pätkääkään. Se toimi silloin mulle ja Huldalle, ja teki harrastamisesta äärimmäisen mielekästä ja virkistävää.
Nyt on kuitenkin pieni ajatus, että jos tässä ei olisikaan hullu kiire kokoajan tuli hännän alla jonnekin, että miksen toisaalta voisi niitä kontakteja opettaa. Ajan kanssa. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Paitsi jos tulee pahenemisvaihe, mutta sitä en voi kuitenkaan estää vaikka murehtisin asiaa 24/7.
 |
| Silloin kun Hulda oli pieni, ja siitä tuli rengashullu. :) |
Mutta itse asiaan, eli niihin kontakteihin. Seuraavanlaisia ajatuksia sinkoilee päässä epämääräisessä järjestyksessä:
* 2o2o on itselle tutuin tapa, ja sen kriteeri on koiralle selkein (?). Tai ainakin selkeä opettaa.
* Siinä ärsyttää se, että vauhtilajissa pitää stopata koko koira, varsinkin rodulla joka ei niiden huippuaikojen kärjessä muutenkaan helposti viihdy.
* Ei sillä vauhdilla toisaalta tee mitään, jos tulee vitonen kontaktilta.
* Musta tuntuu, ettei musta ole opettamaan kuitenkaan juoksaria.
* Aion ottaa kaikista vastusteluista huolimatta kontaktille oman käskyn, estekäskyn lisäksi. Koska mä voin, jos mua huvittaa.
* Tämän hetken harkinta on, etten välttämättä ota 2o2o kontaktia A:lle. Hulda on suht pieni, ja useimmiten osuu sinne kyllä. Toistaiseksi. Ja joojoo, kun tulee vauhtia ja varmuutta jne jne...
* Olen sitäkin mieltä, että kun koira varmasti osaa kontaktin käskyllä, se ei himmaile ennenkuin oikeassa paikassa. Kuitenkin sitten epäilyttää, että kun se opetusvaiheessa väkisinkin hidastuu, niin sille tulee opetettua samalla se hidastelu kohti kontaktia. Tähän auttaisi käskyn opettaminen ensin muualla, kuten laatikoiden päällä, portaissa, jne.
* Ei siis ehkä olekaan niin huono juttu, että Huldalle on ehtinyt muodostua jonkinlainen mielikuva, että puomille ei kuulu himmailu.
Että semmoista täällä pohdin...
tiistai 21. helmikuuta 2017
Huldan agitreenit: Omat reitit
Tänään tehtiin rataa, ja siitä tuli melko vaikea erityisesti hallin läpi kulkevien tolppien takia. Ratapiirroksessa kaikki näyttää vielä suht simppeliltä, mutta kun sekaan lykätään läjä pylväitä, joiden katveeseen osa esteistä jää, niin se ei ollut kovin helppoa.
Videoita on lähinnä kohdista, joissa mikään ei järin onnistu - tietenkään. Ensimmäinen ongelma oli muurille osuminen kohdassa 7, jonka jälkeen vielä suurempi ongelma oli saada Hulda edes vilkaisemaan mun ohjausta. Huldan mielestä loogisin ja nopein reitti muurilta putkeen nro 9 on, noh, mennä suoraan putkeen nro 9. Ei paljon hetkauta rintamasuunnat, käsien asennot tai edes käskyt, kun porokira on ratkonut ongelmakohdat ihan itse taakseen vilkaisematta. :D
Kohta 6-9 saatiin lopulta onnistumaan jotenkuten. Rataa oli jo hinkattu siinä määrin, että Hulda jälleen ilmoitti olevansa tauonkin jälkeen kypsä tähän samaan harjoitukseen. Tehtiin vielä kuitenkin vähän toisenlaista pätkää (jota nyt ei ole kuvaan merkattu), ja se meni ihan reippaasti. Ilahduttavaa oli myös se, että mun ei tarvinnut joka tolpan takaa Huldan kanssa kiertää, vaan se irtosi sivusuunnassa esteille. Toisaalta siis sen omatoimisuuden vahvistamisesta on ollut paljonkin hyötyä, mutta samaan aikaan se on saattanut hieman vahvistaa Huldalle käsitystä, että hän voi itse valita reitit niin halutessaan. Eipä tässäkään ole muuta kuin peiliin katsominen, ja opetettava lisää asioita. Kuten ohjauksen kuuntelua nyt ihan ensinalkuun. Loppuun tehtiin vielä vähän keinua, sekä keppejä.
Videoita on lähinnä kohdista, joissa mikään ei järin onnistu - tietenkään. Ensimmäinen ongelma oli muurille osuminen kohdassa 7, jonka jälkeen vielä suurempi ongelma oli saada Hulda edes vilkaisemaan mun ohjausta. Huldan mielestä loogisin ja nopein reitti muurilta putkeen nro 9 on, noh, mennä suoraan putkeen nro 9. Ei paljon hetkauta rintamasuunnat, käsien asennot tai edes käskyt, kun porokira on ratkonut ongelmakohdat ihan itse taakseen vilkaisematta. :D
Hankala kulma muurille
Ja kun se onnistui, niin Hulda meni jo!
Kohta 6-9 saatiin lopulta onnistumaan jotenkuten. Rataa oli jo hinkattu siinä määrin, että Hulda jälleen ilmoitti olevansa tauonkin jälkeen kypsä tähän samaan harjoitukseen. Tehtiin vielä kuitenkin vähän toisenlaista pätkää (jota nyt ei ole kuvaan merkattu), ja se meni ihan reippaasti. Ilahduttavaa oli myös se, että mun ei tarvinnut joka tolpan takaa Huldan kanssa kiertää, vaan se irtosi sivusuunnassa esteille. Toisaalta siis sen omatoimisuuden vahvistamisesta on ollut paljonkin hyötyä, mutta samaan aikaan se on saattanut hieman vahvistaa Huldalle käsitystä, että hän voi itse valita reitit niin halutessaan. Eipä tässäkään ole muuta kuin peiliin katsominen, ja opetettava lisää asioita. Kuten ohjauksen kuuntelua nyt ihan ensinalkuun. Loppuun tehtiin vielä vähän keinua, sekä keppejä.
sunnuntai 19. helmikuuta 2017
Huldan agitreenit
Tänään taas treenailtiin meidän sunnuntain harrasteluryhmässä. Tyrkyllä oli kuvan mukaista rataa, jossa ensiyrittämällä mönkään menivät puomille ohjaaminen, sekä esteelle 14 ehtiminen.
Alku näyttää sykkyrältä sinne tänne, ja siltä se rataantutustumisessa tuntuikin. Se kuitenkin meni yllättävän sujuvasti takaakiertoineen kaikkineen. Puomille en ohjannut riittävän täsmällisesti, joten Hulda sujahti ylösmenosta ohi. Parempi vaihtoehto se, kuin tippua/kaatua siitä hyvästä, että on kurvannut huonosta kulmasta liian lujaa esteelle. Yllätyksekseni Hulda menetti taas ripauksen itseluottamustaan mun huonosta ohjaamisesta, ja meni puomille vasta, kun ohjasin sen sinne jopa ihan ylikorostuneen huolellisesti ihan viivasuorasta linjasta. Sen jälkeen se sitten taas jo sujuikin ihan normaaliin malliin.
Ensiyrittämällä en sitten mitenkäänpäin ehtinyt ohjata Huldaa esteelle 14, vaan olin niin kovin jäljessä Huldan pinkoessa minkä kintuista irtosi, että Hulda kääntyi liian aikaisin ja meni esteestä ohi. Sitävastoin Hulda sujahti ongelmitta putkeen vaikeasta kulmasta, niinkuin olisi sitä aina tehnyt. Todellisuudessa niitä on tehty tosi vähän, eikä näin vaikeaa ollenkaan.
Ensimmäisen räpellyksen jälkeen otettiin sama pätkä heti uudestaan. Ohjasin puomille huolellisemmin, ja oikaisin heti puomin jälkeen reilusti kohti putkea nro 13 huudellen samalla Huldalle estekäskyjä. Kiltisti se suoritti jokaisen vaikken ollut sitä niille erikseen "taluttamassa". (Irtoamistreenistä on ollut hyötyä!). Ehdin Huldan kanssa samaan aikaan esteelle 14 ja loppu sujuikin siitä tosi hyvin.
Toisella vuorolla tarjolla oli edelleen samaa harjoitusta. Hulda eteni ravilla tympeä ilme naamallaan, että "Taas tätä samaaaaa...". Stoppasin homman tykkänään kahden esteen jälkeen. Tehtiin sitten vähän omanlaisia reittivalintoja, sekä lisäksi puomille lähestymisiä ja ylärivin hyppy-putki-pituus-putki irtoamista. Ensikerralla pitää muistaa, että kun on jo hyvä tovi tehty samaa harjoitusta ja saatu se "nollaratana" lopulta suoritettua, niin sitä samaa ei mennä sitten enää muuten vaan hinkkaamaan, vaan keksitään jotain uutta. Kummasti vauhti löytyi saman tien, kun Hulda huomasi, että tehdään jotain muuta.
Alku näyttää sykkyrältä sinne tänne, ja siltä se rataantutustumisessa tuntuikin. Se kuitenkin meni yllättävän sujuvasti takaakiertoineen kaikkineen. Puomille en ohjannut riittävän täsmällisesti, joten Hulda sujahti ylösmenosta ohi. Parempi vaihtoehto se, kuin tippua/kaatua siitä hyvästä, että on kurvannut huonosta kulmasta liian lujaa esteelle. Yllätyksekseni Hulda menetti taas ripauksen itseluottamustaan mun huonosta ohjaamisesta, ja meni puomille vasta, kun ohjasin sen sinne jopa ihan ylikorostuneen huolellisesti ihan viivasuorasta linjasta. Sen jälkeen se sitten taas jo sujuikin ihan normaaliin malliin.
Ensiyrittämällä en sitten mitenkäänpäin ehtinyt ohjata Huldaa esteelle 14, vaan olin niin kovin jäljessä Huldan pinkoessa minkä kintuista irtosi, että Hulda kääntyi liian aikaisin ja meni esteestä ohi. Sitävastoin Hulda sujahti ongelmitta putkeen vaikeasta kulmasta, niinkuin olisi sitä aina tehnyt. Todellisuudessa niitä on tehty tosi vähän, eikä näin vaikeaa ollenkaan.
Ensimmäisen räpellyksen jälkeen otettiin sama pätkä heti uudestaan. Ohjasin puomille huolellisemmin, ja oikaisin heti puomin jälkeen reilusti kohti putkea nro 13 huudellen samalla Huldalle estekäskyjä. Kiltisti se suoritti jokaisen vaikken ollut sitä niille erikseen "taluttamassa". (Irtoamistreenistä on ollut hyötyä!). Ehdin Huldan kanssa samaan aikaan esteelle 14 ja loppu sujuikin siitä tosi hyvin.
Toisella vuorolla tarjolla oli edelleen samaa harjoitusta. Hulda eteni ravilla tympeä ilme naamallaan, että "Taas tätä samaaaaa...". Stoppasin homman tykkänään kahden esteen jälkeen. Tehtiin sitten vähän omanlaisia reittivalintoja, sekä lisäksi puomille lähestymisiä ja ylärivin hyppy-putki-pituus-putki irtoamista. Ensikerralla pitää muistaa, että kun on jo hyvä tovi tehty samaa harjoitusta ja saatu se "nollaratana" lopulta suoritettua, niin sitä samaa ei mennä sitten enää muuten vaan hinkkaamaan, vaan keksitään jotain uutta. Kummasti vauhti löytyi saman tien, kun Hulda huomasi, että tehdään jotain muuta.
lauantai 18. helmikuuta 2017
Huittinen E
Hulda misseili tänään Huittisten erikoisnäyttelyssä pystykorvapäivillä vihdoin ensimmäisen sertinsä! Tai no vihdoin ja vihdoin, kun ei takana nyt kovin montaa näyttelyäkään ole, mutta kahden varasertin (ja yhden kaljun Hoon) jälkeen ihan tervetullut tulos!
Huittinen E 18.2.2017
JUN ERI1, SA, PN1, SERT, VSP
Tuomari Kirsi Honkanen
"Hyvin kehittynyt, sopivat mittasuhteet. Feminiininen pää ja ilme. Hyvin asettuneet korvat. Vahva kaula ja selkä. Liikkeessä hieman korkea-asentoinen häntä. Riittävä eturinta. Runko saa iän myötä tiivistyä. Riittävä raajaluusto. Hyvät sivuliikkeet. Sopiva askelpituus. Hyvä karvapeite."
Huittinen E 18.2.2017
JUN ERI1, SA, PN1, SERT, VSP
Tuomari Kirsi Honkanen
"Hyvin kehittynyt, sopivat mittasuhteet. Feminiininen pää ja ilme. Hyvin asettuneet korvat. Vahva kaula ja selkä. Liikkeessä hieman korkea-asentoinen häntä. Riittävä eturinta. Runko saa iän myötä tiivistyä. Riittävä raajaluusto. Hyvät sivuliikkeet. Sopiva askelpituus. Hyvä karvapeite."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)