torstai 7. helmikuuta 2019

Turhanpäiväistä suremista?

Tuijotan Huldan hienoa tokon treenisuunnitelmaa, jota olen taulukkokaupalla askarrellut. Löytyy missä vaiheessa liikkeet ovat, mitä kaikkia osasia missäkin liikkeessä voi treenata erikseen, mikä vaatii erityistä panostusta, ja mikä sujuu kuin vanhalta tekijältä. Nyt se kaikki tuntuu turhalta. Ei tule kokeita, eikä kisoja. Ei, koska Hulda ei tule koskaan pärjäämään ilman kipulääkkeitä. Se on tämän hetken arvio, joka on helppo uskoa, kun lääkkeettömyyskokeilut ovat loppuneet ontumiseen. Ja agilityä ei tule ikinä - ei edes omaksi iloksi.

Olo on syyllinen surressa menetettyä koe- ja kisauraa. Ei Hulda ole koskaan ollut mikään harrastusväline, vaan perheenjäsen. Enkä minä ole ikinä ollut kovinkaan kilpailuhenkinen. Joten mitä surtavaa tässä edes on?

Voidaanhan me harrastella, ja harrastellaankin, koska Huldan kanssa tekeminen on helppoa ja hauskaa. Juuri siksi sen kanssa olisi hienoa käydä kokeissa, kun ei tarvitsisi jännittää mitä tuleman pitää. Katsoisi ennen strattia koiraansa silmiin, ja näkisi luottamusta sen katseessa. Tietäisi, että käydään yhdessä näyttämässä miten kivaa meillä on. Ei ehkä aina viimeisen päälle hienoa ja täydellistä, mutta kivaa.

Vaikka eihän Hulda sitä tiedä, treenataanko me kokeisiin, vai muuten vaan keskenämme ja vaikka jotakin perähikiän maalaismöllien tokoepiksiä varten. Se antaa itsestään kaiken, ja sen silmät loistaa kun harjoitellaan seuraamista. Joskin mun pitää vähän miettiä palkkaamista, etten lennätä palloa jonnekin mistä Huldan pitää pahasti loikata sen perään. Ja mun pitää miettiä, että kannattaako mun nostattaa Huldaa mahdottoman korkeaan (porokoiraksi korkeaan) vireeseen, kun omaksi iloksi treenaillessa riittää vähempikin.

Onhan mulla näitä asioita täysi oikeus surra, vaikka samaan aikaan liiankin tuoreessa muistissa on nuorista koirista luopuminen. Silloin mua vihastutti ja suututti, että mitä helvettiä ihmiset surevat joidenkin harrastusten perään, niillä sentään vielä on se koira, joka tulee häntä heiluen vastaan kun oma ihminen tulee kotiin.

Ja vaikka joku kauhistelee, että mulla on nuori koira jatkuvalla kipulääkityksellä (*), niin se kuitenkin vielä on hengissä. Ja sen lääkityksen ansiosta oireeton ja iloinen. Hakee leluja kun tulen kotiin, leikkii Reginan kanssa hippaa pihan lumikasoissa ja pesee iltaisin sen korvat ja naaman, sekä lenkkeilee siinä missä aina ennenkin. Ja joskus on hyvä muistuttaa itselleen, että juuri se on kaikista tärkeintä!

Nielutulehdus on parantunut täysin,
joten mikäs tässä kirmaillessa!





(*) On tasan niin kauan, kun kipulääkitys ei aiheuta haittoja, vaan tekee koiran kivuttomaksi. Ja hyvällä tuurilla näin voi mennä ilman ongelmia vuosia. Huonolla tuurilla ei mene, mutta se on sitten sen ajan murhe se. Veriarvot kontrolloidaan säännöllisesti.

Ei kommentteja: