"Minua pyydettiin kirjoittamaan Ruun tarina. Tässä tarinassa ei ole onnellinen loppu, mutta toivon että siitä voi olla apua muille jotka kamppailevat koiran epämääräisten oireiden parissa.
Ruun sairastelu alkoi huhtikuussa 2012 ihan tavallisena, joskin rajuna, kennelyskänä. Antibioottikuurin loputtua jälkitautina jylläsi päälle keuhkotulehdus, johon aloitettiin kortisonilääkitys. Ruu alkoi kuitenkin oireilla kummallisesti. Sen hengitys oli tiheää, pinnallista ja pumppaavaa, välillä jopa läähättelyä. Ruu oli todella vetämätön, mutta ajattelin sen johtuvan juuri sairastetusta kennelyskästä ja meneillään olevasta keuhkotulehduksesta. Oireilun pahentuessa lähdettiin kuitenkiin taas lääkäriin. Nyt veriarvoissa oli nähtävissä selkeästi trombosytopenia (verihiutalekato) ja anemia, joita ei vielä paria viikkoa aiemmin ollut. Kortisonin annostusta nostettiin trombosytopenian takia, mutta syy muuttuneisiin veriarvoihin oli mysteeri.
Ruu oli edelleen todella vaisu, se ei juuri jaksanut ulkona kävellä kuin talon nurkalle pissalle, ja silti se välillä alkoi makaamaan kesken matkan tai pysähtyi huojumaan. Uutena oireena alkoi myös lämpöily. Ruun normaali lämpö oli aika tasan 38 astetta, mutta nyt lämpö sahasi päivän mittaan 38 ja 39 asteen välillä. Vointi ei lähtenyt kohentumaan ja kävimmekin eläinlääkärissä pahimmillaan kolmesti viikossa. Aina tutkittiin ja tehtiin kokeita kyllä ja poissuljettiin asioita. Ruulta otettiin myös punkkisairauksien varalta verikoe, mutta se näytti negatiivista. Ruu kompuroi ja putosi jopa sohvalta.
Seuraava vaiva olikin toukokuun alussa eturauhastulehdus, jota ei vielä 3 päivää aiemmalla käynnillä tunnusteluista huolimatta oltu havaittu. Ja tulehdus oli todella sitkeässä. Sitä hoidettiin pitkällä antibioottikuurilla, Ypozane-kuurilla ja Tardak-pistoksella. Kortisonia meni edelleen, mutta siitä huolimatta trombosytopenia paheni. Puolivälissä toukokuuta Ruulle aloitettiin Imurel lääkitys. Sen oli tarkoitus estää elimistöä hyökkäämästä omien kudosten tms. kimppuun. Meillä sillä yritettiin pitää loput verihiutaleet elossa, kun ei tiedetty mikä niitä tuhoaa.
Ruu laihtui, väsyi ja oli tuskainen. Toukokuun lopulla eräänä aamuna Ruulle tuli selkeitä tasapainohäiriöitä. Se kaatui tasaisella asfaltilla. Siltä vain petti etujalat alta. Taas lähdettiin jo ties miten monennetta kymmenennettä kertaa eläinlääkäriin. Punkkivälitteisten tautien varalta otettiin taas verikoe, joka näytti edelleen negatiivista. Lääkäri kuitenkin sanoi, että testissä saadaan helposti virhenegatiivisia tuloksia monistakin syistä. Kaikki mahdollinen ja mahdoton oli jo tutkittu, joten lääkäri päätti kuitenkin oireiden perusteella kokeilla Doximycin-kuuria mahdollisen punkkivälitteisen taudin varalta. Se kuulemma auttaa nopeasti, jos on auttaakseen.
Suorastaan ihme tapahtui kolmannen Doximycin-päivän jälkeen. Ruu virkistyi, se lakkasi hoippumasta ja sen katse kirkastui. Toki se oli huonossa kunnossa ja väsynyt kaiken sairastamisen takia, mutta muutos oli häkellyttävä. Diagnoosiksi saatiin pitkän epätietoisuuden jälkeen oireiden ja lääkityksen toimivuuden perusteella punkin aiheuttama anaplasmoosi. Punkkikarkotteita on kesäisin käytetty, eikä keväällä oltu vielä saatu punkinpuremia."
"Tauti voi kuitenkin majailla vaikka vuoden elimistössä, ja Ruun tapauksessa raju kennelyskä ja kortisonilääkitys saivat sen puhkeamaan esille. Paraneminen jatkui huimaa vauhtia. Kesäkuun lopulla eräässä veriarvokontrollissa huomattiin leukopenia (valkosolukato). Sen ajateltiin johtuvan siitä, että kroppa oli käyttänyt itsensä "loppuun" ja kaikki valkosolut oli kulutettu taistelussa anaplasmoosibakteereja vastaan. Ruun Doximycin-kuuri kesti 4 viikkoa. Pian kuurin loppumisen jälkeen alkoi taas eturauhanen vaivata, mutta se hoitui Tardak-pistoksella. Pari viikkoa Doximycin-kuurin loppumisen jälkeen Ruu alkoi olla taas kivulias, väsynyt ja kertakaikkisen haluton. Lähdettiin pikimmiten lääkäriin ja veriarvoista huomattiin että leukopenia oli pahentunut.
Aloitettiin uusi, 8 viikon kuuri Doximyciniä, sekä muutama päivä kipulääkettä. Anaplasmoosi voi kuulemma uusiutua. Taas oireet hävisit nopeasti, mutta kuuri päätettiin pidentää kaksinkertaiseksi ensimmäiseen nähden, jotta anaplasmabakteeri varmasti saadaan häädettyä. Leukopenia edelleen on ja pysyy. Lääkityksien loputtua Ruu kastroidaan lokakuun alussa. Eturauhasvaivoilla on tapana uusiutua, eikä Ruu tarvitsisi enää yhtään ylimääräisiä tulehduksia saati lääkekuureja. Lisäksi oli jotakin puhetta siitä, miten anaplasmabakteeri voi pesiytyä myös kiveksiin, joten kastraatiota suositeltiin meille jo keväällä, heti kun koiran vointi sen sallii ja lääkityksistä on päästy eroon. Kastraatiohaava pääsi tulehtumaan ahkerasta suihkuttelusta huolimatta, mutta muuten toipuminen sujui kuten pitääkin.
Marraskuun aikana Ruun vointi taas huononee pikkuhiljaa. Niin vaivihkaa, etten heti edes meinaa tajuta mistä on kyse. Ruu on vähän normaalia väsyneempi, ei jaksa lenkeillä kuten aiemmin. Jotenkin se on apaattisempi. Doximycin aloitetaan kolmannen kerran kera kipulääkkeen marraskuun lopulla. Ruu liikkuu jäykästi, ei siedä ollenkaan entiseen tapaan toisen koiran riekkumista ja leikkiinkutsuhaasteita, vaikka hetkeä aiemmin kirmaili iloisena mukana. Ruu on myös todella kömpelö ja sille alkaa tulla lieviä tasapainohäiriöitä. Nettiä tutkiskelemalla taas ties miten monetta kertaa, löytyy artikkeli jossa mainitaan anaplasmoosin kroonistuminen. Kerron tästä lääkärillekkin, ja hän myöntää että siltä se nyt valitettavasti näyttää. Hoitona on Doximycin, mutta jos se ei auta, ei ole juuri mitään enää tehtävissä. Ja tällä kertaa Doximycin ei tunnu enää tehoavan.
Ruuta oli hoitanut samalla klinikalla jo kaksi eri eläinlääkäriä, mutta halusin silti ulkopuolisen arvion tilanteesta. Vein Ruun toiselle klinikalle yli 50 sivuisen sairaskertomuksen kanssa. Ruu tutkittiin kauttaaltaan. Kipulääkkeestä huolimatta Ruulla oli todella kipeä selkä. Kivun laatu viittasi lääkärin mielestä neurologiseen kipuun ja tavallisen Rimadyl-kipulääkkeen rinnalle aloitettiin neurologiseen kipuun Gabapentin-lääkitys. Ruu oli kuitenkin aina vain väsyneempi ja haluttomampi. Sen silmistä paistoi tuska, ja se saattoi jäädä sisällä yksinään istumaan johonkin pää riipuksissa. Ulos se lähti vanhasta tottumuksesta, mutta innokkaan jaloissapyörimisen sijaan se seisoi eteisessä pää riipuksissa ja odotti että sille laitetaan panta ja hihna."
"Kivunlievitystä kokeiltiin myös vahvan kipulaastarin avulla, mutta Ruu sai siitä todella ärhäkän allergisen reaktion ja ihotulehduksen. Sen kroppa ei tuntunut kestävän enää mitään. Se sai kaikesta tulehduksen, ja ne eivät meinanneet parantua millän. Eturauhastulehdukset, kastraatiohaavan tulehdus ja nyt tämä... Koirani kertakaikkiaan kuihtui käsiin, vaikka mitä yritin tehdä. Pari päivää näytti taas häivähdyksen paremmalta, mutta Gabapentin-lääkityksen lopettaminen kertoi karua kieltään, ja vahvisti epäilyt neurologisesta kivusta. Lääkäri epäili että kroonistunut anaplasmoosi on ehtinyt tehdä pysyviä tuhoja hermostossa. Ruun oli enää kuin varjo entisestään. Parina viimeisenä päivänä sille ei maistuneet enää puruluut, eikä se kömpinyt viereeni sänkyyn, kuten sillä oli ollut tapana viimeiset 7 vuotta tehdä.
17.12.2012 lähdimme viimeisen kerran eläinlääkärille. Eläinlääkärin kanssa päädyimme siihen että Ruun oli aika päästä pois. Ruu ansaitsi parempaa. Parempaa kuin kyyhöttää pää riipuksissa voimattomana ja väsyneenä, kun toivoa ei enää ollut. Ruu nukkui pois niin kauniisti ja rauhallisesti.
Ruu lähetettiin Eviraan patologiseen tutkimukseen diagnoosin varmistamiseksi. Tänään sain tulokset. Ruu on kärsinyt lopetushetkellä aplastisesta anemiasta ja kroonisesta märkäisestä eturauhasen tulehduksesta. Anaplasmoosista ei ollut enää merkkiäkään, mutta se ei tarkoita etteikö Ruu olisi sitä keväällä sairastanut. Ainakin hoitovaste doximyciniin oli kuin suoraan oppikirjasta punkkitautien hoidossa. Kaikki muu jää arvailujen varaan, paitsi se mitä avauslausunto kertoo. Aplastinen anemia tarkoittaa luuydinperäistä veren solujen alenemaa. Luuydin ei siis tuota riittävästi verisoluja. Tämä on yleisimmin autoimmuunisairaus, ja kuten avauslausunnossa sanotaan: "on todennäköistä, että luuytimen muutosten syy on immunopatologinen". Kun tulehdussolut vähenevät riittävästi, erilaiset tulehdukset eivät enää parane.
Oma maallikon arvaukseni Ruun vointia tiivisti seuranneena, ja mahdollisuuksien mukaan asioihin perehtyneenä on se, että raju kennelyskä ja keuhkotulehdus yhdistettynä kortisoni- ja imurelhoitoon laukaisivat punkkivälitteisen anaplasmoosin valloilleen. Anaplasmoosi taas vei Ruun todella huonoon kuntoon, niin huonoon että pelkäsin sen jo moneen kertaan kevään mittaan kuolevan, että se on laukaissut autoimmuunisairauden vaikka itse anaplasmoosi on doximycinillä saatu pitkien kuurien jälkeen taltutettua.
Mitenpäin tahansa asiaa vääntelenkin mielessäni, on selvää että Ruu oli todella kipeä. Todennäköisimmin Ruu on kärsinyt autoimmuuniongelmasta, sekä jostakin infektiosta johon Doximycin auttaa. Esimerkiksi siis anaplasmoosista. Vaikka tämä ruumiinavauksesta selvinnyt tieto olisi ollut saatavilla aiemmin, tuskin mikään olisi Ruuta enää voinut parantaa. Lepää rauhassa, Ruu.
Uskollista ystävää kaivaten,
Sanna"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti